Vähän vakavampaa tekstiä: Mustaa ja valkoista

Yleensä ihmiset mieluusti esittelevät saavutuksiaan... mutta kun teen usein toisin kuin mitä yleensä, laitankin tähän tekstin, josta tuli täysi floppi. Osallistuin sillä muutama vuosi sitten teemalla "mustaa ja valkoista" olevaan kirjoituskilpailuun. Tuomaristo hylkäsi tekstin liian pateettisuuden takia... mutta jos olisin tämän kirjoittanut vähemmän dramaattisesti, olisin valehdellut. Kerron tässä yhdestä elämäni vaiheesta, jolloin musta ja valkoinen vuorottelivat varsin rajusti.
Tämä Teksti on monologi, kerrottu mustavalkoiselle kissalleni... No joo, en kissimirriä tällä lätinällä pitkästyttänyt, ihan kuvainnollisesti vain  juttelen tässä sille.
Jos mieluummin luet jotain piristävää, ohita tämä ihmeessä. Jollekulle tästä voi kuitenkin olla apua, joten päästän tämän pöytälaatikosta maailmalle.

Talvesta kesään

Tulehan tähän viereeni pieni ystäväni. En voi sanoin kuvata, miten ihanaa onkaan tuntea suloinen, hyrisevä lämpösi käsien alla, jotka ulkona puhaltava hyinen tuuli on kylmettänyt. Painat pääsi vasten oikeaa kämmentäni tavalla, josta tiedät minun pitävän... niin, kyllä sinä tiedät minusta paljon, paljon sellaista, mitä muut eivät tiedä. Ja väittäisivätpä nuo muut mitä tahansa, olet todella viisas, viisaampi kuin monet ihmiset. Olet saanut nähdä vain kaksi kesää ja talvea, mutta silti tiedät, mitä ne tarkoittavat.

Muistan niin elävästi sen päivän, jolloin tulit luokseni. Kun eläinsuojeluyhdistyksen nainen päästi sinut kantokopasta, tassuttelit heti luokseni, kiepsahdit selällesi ja aloit kehrätä. Heittäydyin oikopäätä polvilleni ja tunsin sormieni alla silkinpehmeän turkin. Mustaa ja valkoista, valkoista, mustaa ja taas valkoista... sormeni sivelivät sinua joka puolelta. Sinä vastasit hyväilyyni kehräämällä ja painautumalla tiukasti minua vasten. Tiesit, että tämä oli uusi kotisi. Täällä sinua ei toimitettaisi uneen, josta et voisi koskaan herätä, täällä olisit turvassa... Ja niin olisin myös minä.

Ulkona talvi riehui hurjimmillaan. Maa oli peittynyt valkeaan lumivaippaan, jonka pakkanen sai narskumaan jalkojen alla. Puiden oksat kimaltelivat valkoisten nauhojen loistaessa niiden oksilla. Maailma näytti niin kauniilta, niin puhtaalta ja valkealta. Minä en sitä kuitenkaan nähnyt. Minun maailmassani oli mustaa asfalttia silmän kantamattomiin. Puiden lehdettömät oksat heiluivat äkäisen tuulen kourissa, ja kaiken yllä riippuivat valtavat, harmaat pilvet, jotka itkivät loputonta, lohdutonta itkuaan. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt kyyneleitä eikä kuullut lakkaamatonta vaikerointia, ei kukaan muu kuin sinä rakas ystäväni.

Siitäkin huolimatta, että olit ainoa valkoinen piste kaikkialle levittyvässä mustuudessa, sinut haluttiin elämästäni pois. Niin moni ihminen näki pelkkää mustaa siellä, missä sinä olit. Niin moni näki poikki purtuja johtoja, revittyjä tapetteja, lammikoita lattialla ja kasoittain mustia karvoja, joita turkistasi putoili. Kukaan ei välittänyt tietää, että turkissasi oli myös paljon valkoista, väriä, jota ilman en olisi jaksanut elää. Minä en pystynyt näkemään asioita realistiselta, järkevältä kannalta, Ja vain siksi, etten silmilläni kykene erottamaan mustaa valkoisesta.

Minä vajosin värittömien lakanoiden väliin, suljin silmäni ja odotin ja toivoin, että maailma ympäriltäni lipuisi pois. Vain sinä sait minut  nousemaan jaloilleni. Sinun hento, hellyyttä kaipaava äänesi veti minut ylös mustista syövereistä kerran toisensa jälkeen. Ja aina yhtä onnellisena ja kiitollisena otit vastaan kaiken, mitä sinulle annoin. Rukkisi hyrisi ja musta kuononpääsi puski käsiäni kerran toisensa jälkeen, vaikka olit hirvittävän sairas.

Koittipa sitten päivä, jolloin kotimme kynnyksen yli astui mies. Sammuksissa olleet lamput räpsähtivät palamaan ja hukuttivat kaiken iloiseen, valkeaan valoon. Valo ei himmentynyt silloinkaan, kun mies veti minut syliinsä sohvalle ja painoi minut mustaa villapuseroaan vasten. Kuitenkin kun hänen elottomilta tuntuvat huulet moksahtivat omiani vasten, jossain sisimpäni sopukoissa myllertävät mustat ajatukset pulpahtivat hetkeksi pintaan... mutta vain hetkeksi. Minuun painautunut, teennäisesti huokaileva mekaaninen olento katosi yhtä nopeasti kuin mitä sieluni silmät sen ehtivät nähdä. Edessäni oli vain uljas ritari, joka kumartui suutelemaan myskiltä tuoksuvaa kaunotarta.

Sinä kuitenkin näit totuuden. Iskit terävät kyntesi miehen jalkaan kerran toisensa jälkeen ja syöksyit avatulle vuodesohvalle levitetylle lakanalle toteuttamaan luonnon kutsua. märistä lakanoista lähtevä lemu ei kyennyt peittämään alleen satumaista amorin tuoksua, joka virtasi sieraimiini vieressäni makaavalta alastomalta vartalolta. Huusit minulle, puskit jalkojani ja raavit niiden vieressä olevia, luisevia ja huonosti hoidettuja jalkoja. Me suljimme sinut kaiken ulkopuolelle. Raavit ovea ja huusit, mutta korvamme olivat kuurot. Kuulimme ja tunsimme vain toisemme. Mies ei ollut enää vieressäni, hän oli kaikkialla. Hänen kätensä koskettivat minua tavalla, jolla minua ei oltu kosketettu aikaisemmin. Ja kun hän otti minut, vartaloni lehahti liekkiin. Sinä olit ainoa, joka kuuli tuskanhuutoni.

Elämäni muuttui tuon päivän jälkeen. Väänsin päälle valokatkaisijan toisensa jälkeen ja sain huoneen täyttymään räikeästä, valkoisesta valosta. Suupieleni vetäytyivät hymyyn ja paljastivat hohtavanvalkoiset hampaat, jotka tuoksuivat piparmintulta. Minä olin onnellinen. Olin saanut kokea jotain, mistä olin saanut tätä ennen vain haaveilla. Minusta oli tullut nainen, ihan oikea, aikuinen nainen. Rinnallani oli mies, joka välitti minusta ja halusi olla minulle hellä. Olin löytänyt oven rakkauden puutarhaan.

Tuo puutarha oli täynnä mehukkaita, makeita hedelmiä, joita ahmin sisääni kuin olisin ollut nääntymäisilläni nälkään. Suljin silmäni silkasta nautinnosta, enkä nähnyt, miten turkkisi kiilto ensin himmeni ja sitten sammui kokonaan. En kuullut avutonta itkuasi, kun kivut raatelivat sinua enkä tuntenut turvotusta, joka paheni pahenemistaan. En nähnyt omaa peilikuvaani pitemmälle.

Vasta eläinlääkärin hyytävät sanat toivat minut tähän maailmaan: sinulla oli vakava sairaus, joka oikealla lääkityksellä kuitenkin voitaisiin parantaa. Muuta en saanut kuulla, sain käteeni kopan, jossa nukuit autuaan tietämättömänä kaikesta. Uinailit silloinkin, kun kimppuuni hyökättiin. Olin juossut umpikujan päähän siitäkin huolimatta, että tiesin kyseessä olevan umpikujan. Olin haukannut kakusta niin ison palan, etten saanut sitä syödyksi. Ainoa mahdollisuuteni oli se, ettet sinä enää koskaan heräisi. Sillä, että rakastin sinua, ei ollut merkitystä; tärkeää oli vain se, että kuuntelisin ympäriltäni sinkoilevia järjen sanoja.

Minä en kuunnellut. Kannoin sinut kopassasi aamuin ja illoin saamaan lääkehoitoa ja ahmin tietoa sairaudestasi. Olin päättänyt, että paranet. Oma romahdukseni oli kuitenkin jo oven takana.

Ympärilläni levittäytyi öinen mustuus rauhoittavana ja, valmiina tuudittamaan minut untuvaisille unille. Kun sydämeni vienyt mies varoittamatta astui puhelinlankoja pitkin  makuuhuoneeseen, olin pakahtua onnesta. Vasta kun näin puhelimen näytöllä vilkkuvat sanat, moni asia selvisi minulle. Hänellä oli toinen.

Valheisiin valetut perustukset murenivat sementtipölyksi ja prameat kulissit alkoivat sortua toinen toisensa perään. Viileät lakanat allani alkoivat polttaa kuin hiillos ja päälläni oleva höyhenpeitto tuntui hyytävän kylmältä.  Rinnassani jyskyttävä sydän ei kuulunut rakastavalle miehelle, olin kirkkain silmin antanut sen häikäilemättömälle hirviölle.

Aurinko nousi aamun koittaessa, mutta minun maailmassani se laski. Siellä oli alkanut musta, synkkä yö. Hirviö leijaili mustalla taivaalla nyyhkyttäen ja vaikertaen, yrittäen epätoivoisesti vakuutella viattomuuttaan. Valhe toisensa perään singahti minua kohti kuin myrkkynuoli. Sain kuulla enemmän mitään tarkoittamattomia sanoja kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Minun olisi uskottava häntä, minun olisi avattava sylini hänelle, vaikka hän mielikuvissaan sukelsi vaalean kaunottarensa syliin.

Vihasin itseäni enemmän kuin koskaan. Miten olin voinut antaa imelien sanojen houkutella itseni hirviön luolaan? Aseitteni piiput pyörivät hurjaa rulettiaan minun ja hänen sydänten välillä.
 Puristin oikeassa kädessäni rasiaa, jossa oli kolmekymmentä pientä tablettia. Vasemmalla kädelläni pyyhin silmiäni. Yritin laskea mielessäni, kuinka monta noista tableteista tarvittaisiin tekemään loppu tästä kaikesta. Sinä kuulit äänettömän hätähuutoni. Painauduit poskeani vasten ja kehräsit kovempaa kuin koskaan ennen. Halusit puhua minulle, huutaa minulle, etten voisi ottaa tuota peruuttamatonta askelta. En voisi jättää sinua yksin sairautesi kanssa vaille lämpöä ja rakkautta, jota ilman olit suurimman osan elämästäsi joutunut jäämään.

Piilotin unipillerit laatikkoon ja lähdin ulos. Olisi muitakin keinoja tehdä loppu kaikesta sitten kun se aika tulisi. Minulla oli kuitenkin vielä paljon tehtävää sitä ennen. Sinut oli ainakin hoidettava kuntoon ja hirviön mustaan sydämeen oli saatava muutama osuma.

Mustien, vihaisten nuolien tiellä oli kuitenkin kilpi, jonka hirviömies kaikessa hiljaisuudessa oli rakentanut valheellisesta viattomuudestaan. Nuolet upposivat kilpeen toinen toisensa jälkeen tekemättä pienintäkään haavaa, kunnes hirviön onnistui luiskahtaa otteestani täysin vastaamatta yhdestäkään katteettomasta lupauksestaan.

Luonto puhkesi kesäiseen väriloistoon auringon sivellessä sitä säteillään. Maailmassani, suljettujen ovien takana, yö pimeni entisestään. Kukat ja puut lakastuivat ja jättivät jäljelle vain mustan asfalttiviidakon. Minut oli tuomittu lakastumaan kukkien lailla, ja niin myös tapahtui. Heiluin jossain elämän ja kuoleman tienhaarassa ja heitin menemään kaiken: terveyteni, omaisuuteni ja järkeni. Join itseni humalaan kerran toisensa jälkeen, söin mitä milloinkin tai olin syömättä ja annoin itseni ajautua vararikon partaalle. Kaaduin vieraisiin sänkyihin, vieraiden ihmisten kainaloihin ja otin ja tulin otetuksi. Et edes sinä voinut mitään sille, että olin päättänyt jokaisen alkavan päivän olevan viimeiseni. En tiennyt tarkoin, koska juoksisin rekan alle tai hyppäisin parvekkeelta, tiesin vain, että kuolema oli lähellä.

Sinä yritit puhua minulle kaikilla osaamillasi kielillä. Seurasit minua kotona joka paikkaan ja näit kaikkialla lainehtivan lian ja roskan sekä valtavat pulloröykkiöt, joista toivoin saavani rahat yhteen maitotölkkiin. Minä vain en jaksanut kuunnella sinua. Vaikka paranit hyvää vauhtia, en jaksanut iloita siitäkään. Jaksoin vain pirstoa omaa elämääni palasiksi.

Jossain vaiheessa kesä vaihtui pimeäksi syksyksi. Minä en sitä kuitenkaan huomannut, sillä kaikkialla oli aina yhtä pimeää. Minä sairastuin, söin purkillisen pillereitä toisensa perään, mutta tulin yhä vain sairaammaksi. En enää muistanut, mitä valkoinen väri tarkoitti. Hautasin sokerin ja rasvan turvottaman vartaloni löysiin, mustiin vaatteisiin ja annoin hiusteni värin haalistua. Silmät kiinni ja pää kumarassa kävelin sinne, minne minun oli käsketty kävellä, muutoin annoin maailman madella loputonta rataansa ilman minua.

Kaaduin ja satutin nilkkani. Se turposi niin, että vain löysät sandaalit mahtuivat jalkoihin. Ulkona huomasin, että maa oli peittynyt valkeaan lumivaippaan. En nähnyt valkeuden tuomaa kirkkautta, tunsin vain siitä hohkavan hyisyyden pienten, valkoisten hiutaleiden sujahtaessa sandaaleihin ja sukkien läpi paljaalle iholle. Kylmyys sai nilkan säryn turtumaan. Lähdin juoksemaan eteenpäin niin lujaa kuin pääsin. Autot viuhahtelivat ohitseni milloin mistäkin suunnasta, mutta en pelännyt niitä, pelkäsin vain itseäni.

Pelko kasvoi, kunnes lopulta löysin itseni makaamasta steriilinvalkoisessa sairaalahuoneessa päälläni musta villasaali. Kaikki ovet ulkomaailmaan olivat lukossa, eikä minulla olisi sinne asiaa ennen kuin lääkitys ja terapia olisivat tehneet tehtävänsä. Yhtä aikaa raivosta ja helpotuksesta itkien viskasin mustat farkkuni puutuolille ja sujahdin kulahtaneenvalkoisiin sairaalahousuihin. Otin lääkkeitä, kun minulle niitä annettiin, söin, kun sain ruokaa ja puhuin, kun kanssani haluttiin keskustella. Kuuntelin, kun hoitaja piirsi liitutaululle kuvion, jossa näkyivät kaikki sateenkaaren värit, tai niin hän ainakin sanoi minulle. Hän sanoi myös, että mustatkin pilvet hajoavat aikanaan, ja että jokaista yötä seurasi kirkas päivä.

En jaksanut uskoa, että minulle voisi käydä niin. Vasta kun eräänä lumisena lauantaina puhelimeni soi ja korviini kantautui ihanin miehen ääni, mitä koskaan olen kuullut, uskalsin alkaa toivoa. Olen varma, että sinäkin kuulit hänen äänensä. Istuin aivan vieressäsi kännykkä korvalla miltei kolme tuntia.

Maata peittävä valkea vaippa kävi ajan kuluessa yhä paksummaksi. Isot talvikenkäni jättivät vastasataneeseen höytyvähankeen suuria jälkiä, kun astelin jalkakäytävällä musta neulehattu miltei silmille valahtaneena. Tuskin huomasin sieraimiini luikertelevaa ruuan tuoksua, olin niin syvällä ajatusten mustassa aukossa. Pehmeä, ystävällinen ääni viereltäni toi minut kuitenkin takaisin maanpinnalle. Kiedoin käteni tiukasti miehen ympärille ja tunsin hänestä huokuvan ystävällisyyden ja rakkauden. En olisi millään halunnut päästää hänestä irti vaan olisin voinut seistä siinä sydän sydäntä vasten vaikka pienen ikuisuuden.

Mukava, tavallinen mies, jolta olin saanut kirjeen vain jokunen päivä aikaisemmin, oli unelmieni uljas ritari... tai ei, mistään hänenkaltaisestaan en ollut koskaan edes uneksinutkaan, olinhan varma, että elämäni loppuminen oli vain ajan kysymys. Nyt tämä mies kuitenkin oli siinä, minun vieressäni, kädet minun ympärilläni ja lämpimät, pehmeät huulet vasten omiani.

Sinä ihastuit häneen heti. Tassuttelit hänen luokseen ja puskit pikku päälläsi hänen valkoisia sukkiaan moottori hyrräten. Kun painoin pääni hänen mustaa villapaitaansa vasten, sinä katselit meitä ja kehräsit. Kun lukuisten, hellien sanojen jälkeen siirryimme kaksin rakkauden ihanaan puutarhaan, jäit odottelemaan mieli rauhallisena.

Päivästä, jona rakastamani miehen tapasin, on nyt kulunut vuosi. Kaikki on siinä ajassa muuttunut. Asun toisessa kaupungissa, valoisassa asunnossa, joka on täynnä valoisia värejä. Mustan tilalle on tullut punaista, sinistä ja pehmeää luonnonvalkoista. Poissa ovat ruttuiset, puhki-itketyt nenäliinat, kyyneltahrat valkoisilta lakanoilta ja pussit silmien alta. Sydämessäni asunut musta tyhjyys on tiessään ja tilalle on virrannut rakkaus, aito, pyyteetön rakkaus, jota saan ja saan antaa joka hetki.

Voi sinua pieni ystäväni, olet varmasti jo väsynyt kuuntelemaan minua. Mitäpä jos menisimmekin keittiöön katsomaan, mitä ikkunasta näkyy. No siinähän sinä jo olet, lipaston päällä kaula pitkänä ja karvat pystyssä. Vaikka pikkulinnut ovatkin jo muuttaneet, löydät aina jotain mielenkiintoista katseltavaa ja ihmeteltävää. Niin löydän minäkin, vaikka en mustaa pysty erottamaan valkoisesta niin kuin sinä. Minä katselen tätä maailmaa omalla tavallani. Vaikka taivas on tällä hetkellä täynnä mustia, itkeviä pilviä, minun maailmassani aurinko paistaa ja kukat  huokuvat satumaista väriloistoaan. Niiden vihreät, punaiset, siniset ja valkoiset lehdet ovat kääntyneet kohti aurinkoa, kohti iloista, valoisaa valkeutta.