perjantai 5. marraskuuta 2010

Koottuja unia, osa 2

Lehdessä luki: Saksan Duisburgissa kolmetoista ihmistä sairastunut hengenvaaralliseen virukseen, ensioireina kuume, yskä ja kurkkukipu.

No minä sit, yllätys yllätys, olin ko. kaupungissa, tosin jossain koulussa. Minusta imastiin verta ja annettiin muutama piikki, joiden avulla oli määrä testata, olinko ko. viruksen kantaja.

Lisäksi jouduin altaaseen, jossa oli noin polveen asti nakkikastiketta. Ensin siinä piti kahlata ja sitten käydä soosiin selälleen. Ei kiva.

--
Olin valtavassa kemikaliossa... joskin sen sijainti oli aika erikoinen, lapsuuskotini olohuone. Sohvalla oli niin paljon hajuvesipulloja, että kun yhden penkoi esille, putosi kolme muuta. Yritin noukkia itselleni muutaman tuoksun, ja ihastuin Tess-nimiseen, metallireunaisessa sydänpullossa olevaan varsin hedelmäiseen tuoksuun. Mutta jostain syystä tuoksua ei suostuttu minulle myymään, sen sijaan tyrkytettiin jotain pienen limsapullon kokoista putelia ällöttävän hajuista tököttiä.

--
Keksin lähteä yksin miniristeilylle.Hyttini oli viidennessä kerroksessa, numero 513.
Sitten ei kun seisovaan pöytään. Yksin sokeana oli ruuan ottaminen hivenen haasteellista, joskin onneksi tarjoilija tuli auttamaan. Kuitenkin sain lautaselle vain pelkkiä sieniä.

Sitten keksin aivan loistavan huvituksen: Ajelin laivalla olevilla, viidennen ja kuudennen kerroksen välisillä rullaportailla ylös ja alas. Lopulta joku känniläinen jurmu kyllästyi ja kuskasi minut johonkin ravinteliin.

Yökerhoelämästä en muista mitään, liekö ollut niin kovassa kännissä. Hytissä, jonne joku avulias minut vei ja jonka oven onnistuin monen yritys-erehdys-sessioiden jälkeen avaamaan, oli pirun kylmä, ja mulla oli tunne siitä, että joku tulee millä hetkellä tahansa sisään puukon kanssa ja listii minut.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Toikkaroin aamupalalle, mutta avun saaminen oli vähän niin ja näin.

Tax freessa sentään aika kiitettävästi selvisin, mä kun tunnen karkit ylipäätäänkin. Ainakin Maraboun isoja suklaalevyjä tarttui mukaan.

Jostain sain päähäni sujauttaa Poison-hajuveden testerin käsilaukkuun. Olin jo luikahtamaisillani ulos, kun voimakkaasti virolaisittain korostava myyjä rääkyi, että mun on annettava pullo heti takas. Mä sit vittuuntuneena heitin sen taakseni.

Sitten tuli jymy-ylläri: Laivan ravintelissa esiintyi Madonna. No ei kun sinne siis. Kohta olinkin kyseisen ladyn edessä, oli laulamassa biisiä Like a Prayer. Mimmi otti minua kaulasta kiinni... ja liian myöhään huomasin, että tämähän on täyttä kusetusta. Piippiääninen mies, jonka kuulin  myöhemmin olevan nimeltään Jaska, lurpsautti paskanhajuset huulensa omiani vasten ja antoi limaisia pusuja muuallekin kasvoja... ja yleisö nauro erittäin paskasesti. Että sellanen risteily.

--
Seuraavat euroviisut oli käsillä, ja ne pidettiin Uruguayssa, älkää kysykö miksi, ne vaan pidettiin siellä. Juontajana oli mun erään exän sisko yhden mun fb-kaverin kanssa, yleisössä jokainen mässytti munakoisosta ja riisistä tehtyä vuokaa kuten myöskin sitten me kotitelkun ääressä,juomaksi jotain appelsiinilimun tapaista. Suomea edusti Tommi Läntinen, joka oli jo kolmatta kertaa yrittäny voittaa Suomen karsinnan, käsittääkseni jeppe ei oo oikeesti edes ollut koskaan kisailemassa.Tompan oli määrä esittää joku ihmeen moottoripyöräaiheinen rakkauslaulu, jossa taustalla rämisi monta kitaraa, biisi kuitenkin hidas ja meni gis-mollissa,muistan sen selvästi... mutta mutta... Tompalla kävi vähän paska säkä.Tarja Lunnas,jonka oli määrä saatella Tommi lavalle työntämällä häntä lavalle tehtyä uima-allasta pitkin kumiveneellä, täräytti paatin karille, jolloin vene puhkesi ja Tommi upposi altaaseen.Esitys diskattiin,ja tällä kertaa Suomen huonon menestyksen syy oli se, ettei Suomen biisiä edes kuultu.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Vähän vakavampaa tekstiä: Mustaa ja valkoista

Yleensä ihmiset mieluusti esittelevät saavutuksiaan... mutta kun teen usein toisin kuin mitä yleensä, laitankin tähän tekstin, josta tuli täysi floppi. Osallistuin sillä muutama vuosi sitten teemalla "mustaa ja valkoista" olevaan kirjoituskilpailuun. Tuomaristo hylkäsi tekstin liian pateettisuuden takia... mutta jos olisin tämän kirjoittanut vähemmän dramaattisesti, olisin valehdellut. Kerron tässä yhdestä elämäni vaiheesta, jolloin musta ja valkoinen vuorottelivat varsin rajusti.
Tämä Teksti on monologi, kerrottu mustavalkoiselle kissalleni... No joo, en kissimirriä tällä lätinällä pitkästyttänyt, ihan kuvainnollisesti vain  juttelen tässä sille.
Jos mieluummin luet jotain piristävää, ohita tämä ihmeessä. Jollekulle tästä voi kuitenkin olla apua, joten päästän tämän pöytälaatikosta maailmalle.

Talvesta kesään

Tulehan tähän viereeni pieni ystäväni. En voi sanoin kuvata, miten ihanaa onkaan tuntea suloinen, hyrisevä lämpösi käsien alla, jotka ulkona puhaltava hyinen tuuli on kylmettänyt. Painat pääsi vasten oikeaa kämmentäni tavalla, josta tiedät minun pitävän... niin, kyllä sinä tiedät minusta paljon, paljon sellaista, mitä muut eivät tiedä. Ja väittäisivätpä nuo muut mitä tahansa, olet todella viisas, viisaampi kuin monet ihmiset. Olet saanut nähdä vain kaksi kesää ja talvea, mutta silti tiedät, mitä ne tarkoittavat.

Muistan niin elävästi sen päivän, jolloin tulit luokseni. Kun eläinsuojeluyhdistyksen nainen päästi sinut kantokopasta, tassuttelit heti luokseni, kiepsahdit selällesi ja aloit kehrätä. Heittäydyin oikopäätä polvilleni ja tunsin sormieni alla silkinpehmeän turkin. Mustaa ja valkoista, valkoista, mustaa ja taas valkoista... sormeni sivelivät sinua joka puolelta. Sinä vastasit hyväilyyni kehräämällä ja painautumalla tiukasti minua vasten. Tiesit, että tämä oli uusi kotisi. Täällä sinua ei toimitettaisi uneen, josta et voisi koskaan herätä, täällä olisit turvassa... Ja niin olisin myös minä.

Ulkona talvi riehui hurjimmillaan. Maa oli peittynyt valkeaan lumivaippaan, jonka pakkanen sai narskumaan jalkojen alla. Puiden oksat kimaltelivat valkoisten nauhojen loistaessa niiden oksilla. Maailma näytti niin kauniilta, niin puhtaalta ja valkealta. Minä en sitä kuitenkaan nähnyt. Minun maailmassani oli mustaa asfalttia silmän kantamattomiin. Puiden lehdettömät oksat heiluivat äkäisen tuulen kourissa, ja kaiken yllä riippuivat valtavat, harmaat pilvet, jotka itkivät loputonta, lohdutonta itkuaan. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt kyyneleitä eikä kuullut lakkaamatonta vaikerointia, ei kukaan muu kuin sinä rakas ystäväni.

Siitäkin huolimatta, että olit ainoa valkoinen piste kaikkialle levittyvässä mustuudessa, sinut haluttiin elämästäni pois. Niin moni ihminen näki pelkkää mustaa siellä, missä sinä olit. Niin moni näki poikki purtuja johtoja, revittyjä tapetteja, lammikoita lattialla ja kasoittain mustia karvoja, joita turkistasi putoili. Kukaan ei välittänyt tietää, että turkissasi oli myös paljon valkoista, väriä, jota ilman en olisi jaksanut elää. Minä en pystynyt näkemään asioita realistiselta, järkevältä kannalta, Ja vain siksi, etten silmilläni kykene erottamaan mustaa valkoisesta.

Minä vajosin värittömien lakanoiden väliin, suljin silmäni ja odotin ja toivoin, että maailma ympäriltäni lipuisi pois. Vain sinä sait minut  nousemaan jaloilleni. Sinun hento, hellyyttä kaipaava äänesi veti minut ylös mustista syövereistä kerran toisensa jälkeen. Ja aina yhtä onnellisena ja kiitollisena otit vastaan kaiken, mitä sinulle annoin. Rukkisi hyrisi ja musta kuononpääsi puski käsiäni kerran toisensa jälkeen, vaikka olit hirvittävän sairas.

Koittipa sitten päivä, jolloin kotimme kynnyksen yli astui mies. Sammuksissa olleet lamput räpsähtivät palamaan ja hukuttivat kaiken iloiseen, valkeaan valoon. Valo ei himmentynyt silloinkaan, kun mies veti minut syliinsä sohvalle ja painoi minut mustaa villapuseroaan vasten. Kuitenkin kun hänen elottomilta tuntuvat huulet moksahtivat omiani vasten, jossain sisimpäni sopukoissa myllertävät mustat ajatukset pulpahtivat hetkeksi pintaan... mutta vain hetkeksi. Minuun painautunut, teennäisesti huokaileva mekaaninen olento katosi yhtä nopeasti kuin mitä sieluni silmät sen ehtivät nähdä. Edessäni oli vain uljas ritari, joka kumartui suutelemaan myskiltä tuoksuvaa kaunotarta.

Sinä kuitenkin näit totuuden. Iskit terävät kyntesi miehen jalkaan kerran toisensa jälkeen ja syöksyit avatulle vuodesohvalle levitetylle lakanalle toteuttamaan luonnon kutsua. märistä lakanoista lähtevä lemu ei kyennyt peittämään alleen satumaista amorin tuoksua, joka virtasi sieraimiini vieressäni makaavalta alastomalta vartalolta. Huusit minulle, puskit jalkojani ja raavit niiden vieressä olevia, luisevia ja huonosti hoidettuja jalkoja. Me suljimme sinut kaiken ulkopuolelle. Raavit ovea ja huusit, mutta korvamme olivat kuurot. Kuulimme ja tunsimme vain toisemme. Mies ei ollut enää vieressäni, hän oli kaikkialla. Hänen kätensä koskettivat minua tavalla, jolla minua ei oltu kosketettu aikaisemmin. Ja kun hän otti minut, vartaloni lehahti liekkiin. Sinä olit ainoa, joka kuuli tuskanhuutoni.

Elämäni muuttui tuon päivän jälkeen. Väänsin päälle valokatkaisijan toisensa jälkeen ja sain huoneen täyttymään räikeästä, valkoisesta valosta. Suupieleni vetäytyivät hymyyn ja paljastivat hohtavanvalkoiset hampaat, jotka tuoksuivat piparmintulta. Minä olin onnellinen. Olin saanut kokea jotain, mistä olin saanut tätä ennen vain haaveilla. Minusta oli tullut nainen, ihan oikea, aikuinen nainen. Rinnallani oli mies, joka välitti minusta ja halusi olla minulle hellä. Olin löytänyt oven rakkauden puutarhaan.

Tuo puutarha oli täynnä mehukkaita, makeita hedelmiä, joita ahmin sisääni kuin olisin ollut nääntymäisilläni nälkään. Suljin silmäni silkasta nautinnosta, enkä nähnyt, miten turkkisi kiilto ensin himmeni ja sitten sammui kokonaan. En kuullut avutonta itkuasi, kun kivut raatelivat sinua enkä tuntenut turvotusta, joka paheni pahenemistaan. En nähnyt omaa peilikuvaani pitemmälle.

Vasta eläinlääkärin hyytävät sanat toivat minut tähän maailmaan: sinulla oli vakava sairaus, joka oikealla lääkityksellä kuitenkin voitaisiin parantaa. Muuta en saanut kuulla, sain käteeni kopan, jossa nukuit autuaan tietämättömänä kaikesta. Uinailit silloinkin, kun kimppuuni hyökättiin. Olin juossut umpikujan päähän siitäkin huolimatta, että tiesin kyseessä olevan umpikujan. Olin haukannut kakusta niin ison palan, etten saanut sitä syödyksi. Ainoa mahdollisuuteni oli se, ettet sinä enää koskaan heräisi. Sillä, että rakastin sinua, ei ollut merkitystä; tärkeää oli vain se, että kuuntelisin ympäriltäni sinkoilevia järjen sanoja.

Minä en kuunnellut. Kannoin sinut kopassasi aamuin ja illoin saamaan lääkehoitoa ja ahmin tietoa sairaudestasi. Olin päättänyt, että paranet. Oma romahdukseni oli kuitenkin jo oven takana.

Ympärilläni levittäytyi öinen mustuus rauhoittavana ja, valmiina tuudittamaan minut untuvaisille unille. Kun sydämeni vienyt mies varoittamatta astui puhelinlankoja pitkin  makuuhuoneeseen, olin pakahtua onnesta. Vasta kun näin puhelimen näytöllä vilkkuvat sanat, moni asia selvisi minulle. Hänellä oli toinen.

Valheisiin valetut perustukset murenivat sementtipölyksi ja prameat kulissit alkoivat sortua toinen toisensa perään. Viileät lakanat allani alkoivat polttaa kuin hiillos ja päälläni oleva höyhenpeitto tuntui hyytävän kylmältä.  Rinnassani jyskyttävä sydän ei kuulunut rakastavalle miehelle, olin kirkkain silmin antanut sen häikäilemättömälle hirviölle.

Aurinko nousi aamun koittaessa, mutta minun maailmassani se laski. Siellä oli alkanut musta, synkkä yö. Hirviö leijaili mustalla taivaalla nyyhkyttäen ja vaikertaen, yrittäen epätoivoisesti vakuutella viattomuuttaan. Valhe toisensa perään singahti minua kohti kuin myrkkynuoli. Sain kuulla enemmän mitään tarkoittamattomia sanoja kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Minun olisi uskottava häntä, minun olisi avattava sylini hänelle, vaikka hän mielikuvissaan sukelsi vaalean kaunottarensa syliin.

Vihasin itseäni enemmän kuin koskaan. Miten olin voinut antaa imelien sanojen houkutella itseni hirviön luolaan? Aseitteni piiput pyörivät hurjaa rulettiaan minun ja hänen sydänten välillä.
 Puristin oikeassa kädessäni rasiaa, jossa oli kolmekymmentä pientä tablettia. Vasemmalla kädelläni pyyhin silmiäni. Yritin laskea mielessäni, kuinka monta noista tableteista tarvittaisiin tekemään loppu tästä kaikesta. Sinä kuulit äänettömän hätähuutoni. Painauduit poskeani vasten ja kehräsit kovempaa kuin koskaan ennen. Halusit puhua minulle, huutaa minulle, etten voisi ottaa tuota peruuttamatonta askelta. En voisi jättää sinua yksin sairautesi kanssa vaille lämpöä ja rakkautta, jota ilman olit suurimman osan elämästäsi joutunut jäämään.

Piilotin unipillerit laatikkoon ja lähdin ulos. Olisi muitakin keinoja tehdä loppu kaikesta sitten kun se aika tulisi. Minulla oli kuitenkin vielä paljon tehtävää sitä ennen. Sinut oli ainakin hoidettava kuntoon ja hirviön mustaan sydämeen oli saatava muutama osuma.

Mustien, vihaisten nuolien tiellä oli kuitenkin kilpi, jonka hirviömies kaikessa hiljaisuudessa oli rakentanut valheellisesta viattomuudestaan. Nuolet upposivat kilpeen toinen toisensa jälkeen tekemättä pienintäkään haavaa, kunnes hirviön onnistui luiskahtaa otteestani täysin vastaamatta yhdestäkään katteettomasta lupauksestaan.

Luonto puhkesi kesäiseen väriloistoon auringon sivellessä sitä säteillään. Maailmassani, suljettujen ovien takana, yö pimeni entisestään. Kukat ja puut lakastuivat ja jättivät jäljelle vain mustan asfalttiviidakon. Minut oli tuomittu lakastumaan kukkien lailla, ja niin myös tapahtui. Heiluin jossain elämän ja kuoleman tienhaarassa ja heitin menemään kaiken: terveyteni, omaisuuteni ja järkeni. Join itseni humalaan kerran toisensa jälkeen, söin mitä milloinkin tai olin syömättä ja annoin itseni ajautua vararikon partaalle. Kaaduin vieraisiin sänkyihin, vieraiden ihmisten kainaloihin ja otin ja tulin otetuksi. Et edes sinä voinut mitään sille, että olin päättänyt jokaisen alkavan päivän olevan viimeiseni. En tiennyt tarkoin, koska juoksisin rekan alle tai hyppäisin parvekkeelta, tiesin vain, että kuolema oli lähellä.

Sinä yritit puhua minulle kaikilla osaamillasi kielillä. Seurasit minua kotona joka paikkaan ja näit kaikkialla lainehtivan lian ja roskan sekä valtavat pulloröykkiöt, joista toivoin saavani rahat yhteen maitotölkkiin. Minä vain en jaksanut kuunnella sinua. Vaikka paranit hyvää vauhtia, en jaksanut iloita siitäkään. Jaksoin vain pirstoa omaa elämääni palasiksi.

Jossain vaiheessa kesä vaihtui pimeäksi syksyksi. Minä en sitä kuitenkaan huomannut, sillä kaikkialla oli aina yhtä pimeää. Minä sairastuin, söin purkillisen pillereitä toisensa perään, mutta tulin yhä vain sairaammaksi. En enää muistanut, mitä valkoinen väri tarkoitti. Hautasin sokerin ja rasvan turvottaman vartaloni löysiin, mustiin vaatteisiin ja annoin hiusteni värin haalistua. Silmät kiinni ja pää kumarassa kävelin sinne, minne minun oli käsketty kävellä, muutoin annoin maailman madella loputonta rataansa ilman minua.

Kaaduin ja satutin nilkkani. Se turposi niin, että vain löysät sandaalit mahtuivat jalkoihin. Ulkona huomasin, että maa oli peittynyt valkeaan lumivaippaan. En nähnyt valkeuden tuomaa kirkkautta, tunsin vain siitä hohkavan hyisyyden pienten, valkoisten hiutaleiden sujahtaessa sandaaleihin ja sukkien läpi paljaalle iholle. Kylmyys sai nilkan säryn turtumaan. Lähdin juoksemaan eteenpäin niin lujaa kuin pääsin. Autot viuhahtelivat ohitseni milloin mistäkin suunnasta, mutta en pelännyt niitä, pelkäsin vain itseäni.

Pelko kasvoi, kunnes lopulta löysin itseni makaamasta steriilinvalkoisessa sairaalahuoneessa päälläni musta villasaali. Kaikki ovet ulkomaailmaan olivat lukossa, eikä minulla olisi sinne asiaa ennen kuin lääkitys ja terapia olisivat tehneet tehtävänsä. Yhtä aikaa raivosta ja helpotuksesta itkien viskasin mustat farkkuni puutuolille ja sujahdin kulahtaneenvalkoisiin sairaalahousuihin. Otin lääkkeitä, kun minulle niitä annettiin, söin, kun sain ruokaa ja puhuin, kun kanssani haluttiin keskustella. Kuuntelin, kun hoitaja piirsi liitutaululle kuvion, jossa näkyivät kaikki sateenkaaren värit, tai niin hän ainakin sanoi minulle. Hän sanoi myös, että mustatkin pilvet hajoavat aikanaan, ja että jokaista yötä seurasi kirkas päivä.

En jaksanut uskoa, että minulle voisi käydä niin. Vasta kun eräänä lumisena lauantaina puhelimeni soi ja korviini kantautui ihanin miehen ääni, mitä koskaan olen kuullut, uskalsin alkaa toivoa. Olen varma, että sinäkin kuulit hänen äänensä. Istuin aivan vieressäsi kännykkä korvalla miltei kolme tuntia.

Maata peittävä valkea vaippa kävi ajan kuluessa yhä paksummaksi. Isot talvikenkäni jättivät vastasataneeseen höytyvähankeen suuria jälkiä, kun astelin jalkakäytävällä musta neulehattu miltei silmille valahtaneena. Tuskin huomasin sieraimiini luikertelevaa ruuan tuoksua, olin niin syvällä ajatusten mustassa aukossa. Pehmeä, ystävällinen ääni viereltäni toi minut kuitenkin takaisin maanpinnalle. Kiedoin käteni tiukasti miehen ympärille ja tunsin hänestä huokuvan ystävällisyyden ja rakkauden. En olisi millään halunnut päästää hänestä irti vaan olisin voinut seistä siinä sydän sydäntä vasten vaikka pienen ikuisuuden.

Mukava, tavallinen mies, jolta olin saanut kirjeen vain jokunen päivä aikaisemmin, oli unelmieni uljas ritari... tai ei, mistään hänenkaltaisestaan en ollut koskaan edes uneksinutkaan, olinhan varma, että elämäni loppuminen oli vain ajan kysymys. Nyt tämä mies kuitenkin oli siinä, minun vieressäni, kädet minun ympärilläni ja lämpimät, pehmeät huulet vasten omiani.

Sinä ihastuit häneen heti. Tassuttelit hänen luokseen ja puskit pikku päälläsi hänen valkoisia sukkiaan moottori hyrräten. Kun painoin pääni hänen mustaa villapaitaansa vasten, sinä katselit meitä ja kehräsit. Kun lukuisten, hellien sanojen jälkeen siirryimme kaksin rakkauden ihanaan puutarhaan, jäit odottelemaan mieli rauhallisena.

Päivästä, jona rakastamani miehen tapasin, on nyt kulunut vuosi. Kaikki on siinä ajassa muuttunut. Asun toisessa kaupungissa, valoisassa asunnossa, joka on täynnä valoisia värejä. Mustan tilalle on tullut punaista, sinistä ja pehmeää luonnonvalkoista. Poissa ovat ruttuiset, puhki-itketyt nenäliinat, kyyneltahrat valkoisilta lakanoilta ja pussit silmien alta. Sydämessäni asunut musta tyhjyys on tiessään ja tilalle on virrannut rakkaus, aito, pyyteetön rakkaus, jota saan ja saan antaa joka hetki.

Voi sinua pieni ystäväni, olet varmasti jo väsynyt kuuntelemaan minua. Mitäpä jos menisimmekin keittiöön katsomaan, mitä ikkunasta näkyy. No siinähän sinä jo olet, lipaston päällä kaula pitkänä ja karvat pystyssä. Vaikka pikkulinnut ovatkin jo muuttaneet, löydät aina jotain mielenkiintoista katseltavaa ja ihmeteltävää. Niin löydän minäkin, vaikka en mustaa pysty erottamaan valkoisesta niin kuin sinä. Minä katselen tätä maailmaa omalla tavallani. Vaikka taivas on tällä hetkellä täynnä mustia, itkeviä pilviä, minun maailmassani aurinko paistaa ja kukat  huokuvat satumaista väriloistoaan. Niiden vihreät, punaiset, siniset ja valkoiset lehdet ovat kääntyneet kohti aurinkoa, kohti iloista, valoisaa valkeutta.

Koottuja unia, osa 1

Tässä taas viimeaikojen unipäiväkirjan satoa.
Viiva (--) on merkki unen vaihtumisesta.


Olin yläasteella oleva teinihirviö,ja rättitöiden opettajana Mika Koskinen -niminen nuori homomies.No tunnilla tehtiin kammottavaa mehua puuvillasta,marjoista ja porkkanoista.Eräs luokkakaveri teki ällöttävää lientä,johon tuli vettä,marjamehua ja hiivahiutaleita...ja minunhan se piti tietenkin kaikki juoda.
--
Samassa koulussa edelleenkin.Tunnille tuli joku kalastaja&kalanjalostaja pitämään luentoa,ja äijästä lähti niin hirveä kalanhaju,että alkoi kuvottaa,henkeä ahdistaa ja silmistä tulla vettä.Tyyppi esitteli erilaisia ruotoja ja muuta kammottavaa.

Mikko Koskinen tuli sit taas kehiin ja murhasi Iken.Soitin paikallisen Televiesti-nimisen lehden saksankieliseen vihjepuhelimeen kunnon wanhanajan puhelinkopista ja kerroin asiasta,vaikka Mikko oli uhannut listiä minutkin.

--

Lukioaikainen ruotsin maikka pakotti minut säveltämään balladin ruotsin kielellä.Yritin äänittää biisiä,mutta kaikista kaseteista tuli nauhat ulos,kaiken lisäksi ne luikerteli pesuhuoneen viemäristä alas,ja siinä sit kiskottiin paskasia nauhoja takas kasetteihin.

--
Olin yläasteella bilsan tunnilla, kun opettajani ykskaks kysyi, tietääkö joku mitään paikasta nimeltä Schloss für Soldiers Alzheimer.Joo,noin se meni,kaikkine kielimokineen.Selvisi, että kyseessä on Augsburgissa sijaitseva hotelli alzheimerin tautia sairastaville entisille sotilaille.Paikka siitä erikoinen,että ovensuussa oli äänimajakka,jossa kimeä-ääninen mies kutsui koiraansa,joka tietysti vastas haukkumalla.Käytävillä kuului välillä hevosen kavioiden kapsetta,toisinaan Kimi Räikkönen kaahasi formula-autolla ohi ja heitti aina muutaman kommentin säästä.Katossa pörräsi ampiaisia,nää kaikki siis ääniefektejä.Pitäisköhän pistää pulju pystyyn,yöstäkin saisi 152egeä per yöpyjä!:)

--
Mulla todettiin imusolmukesyöpä.Olin Saksassa,ja isoin pelko oli,että mut viskataan sieltä pois.No pelon tilalle tulikin muuta:Kaulastani haluttiin poistaa imusolmuke,ilman puudutusta,mites muutenkaan.Lääkärin nimi oli vielä Susanna.Toimenpidehuone oli kellarissa,syöpäosasto kutoskerroksessa.Mä juoksin kiljuen rappuja ylös,lääkäri ja mun poikaystävä,joku saksalainen ihme nyrmy,perässä.Molemmat rääkyivät,ettei mua hoideta,jos kasvainta ei saada pois.

Menoa jatkui jonkin aikaa,kunnes Susanna sitten taipui jonkinmoiseen anestesiaan,ts.tuuppasi minut selälleen niin,että pitkä ruiskuneula iskeytyi lantiooni luuhun asti ja sain siitä jotain unilääkettä.Kasvain piti poistaa jotenkin suun kautta,ts.kurkkuun instrumentteja ja posken läpi katetri kaulaan,jossa pikkurillin pään kokoinen kasvain oli.

Sit olinkin syöpäosastolla ja exäni sängyn jalkopäässä tympääntyneenä,kun mä vaan makasin kuin kuollut hylje enkä harrastanut kuulemma mitään.Lapaluiden kohdalle survottiin piikki,josta ruiskutettiin sytostaattia lihakseen,sitten vasempaan käteen tippa,josta siitäkin tuli kemikaaleja,tosin mitkään lääkkeet eivät ole oikeasti olemassa,tunnen sytostaatit aika tarkkaan,kun oon niistä lukenut.

Ongelmaksi tuli,että multa oli otettava luuydinnäyte,mutta siitä mä niin ikään kieltäydyin,koska sekin otettaisiin ilman mitään puudutusta.Mutta imusolmukesyöpään sairastuneeltahan se on pakko ottaa.

Seuraava ongelma oli,miten ilmoitan äidilleni,että mulla on syöpä.Aina kun soitin,äiti sanoi,että hän on junassa,soita myöhemmin.Sitten kun sain hänet kiinni,hän totesi,että aijaa,sulla on syöpä,oli kuullut sen jotain kautta jo edellisenä päivänä eikä voisi vähemmän kiinnostaa.Ja mulle kun olisi kaikkein kauheinta oikeastikin ilmoittaa vanhemmilleni,jos sairastuisin vakavasti.

Solumyrkyistä ei tullut pahaa oloa,kohtalo oli kuitenkin kova: Joutuisin puoli vuotta syömään vain pelkkiä kasviksia ja juomaan vissyä,kaikki muu kiellettyä.Mä sit epätoivoisena mietin,että kai nyt saisin saksalaisia Schorleja,eli vissystä ja mehuista tehtyjä juomia,juoda,mutta exäni,joka yhä murjotti mun huoneessa sanoi,että jos en alkaisi pelata tennistä,en saisi syödäksenikään muuta kuin salaatin lehtiä. Että iloisissa merkeissä mennään.Unikirjan mukaan pahanlaatuinen kasvain tarkoittaa,että mulla on selvittämättömiä asioita läheisten kanssa,jossain taas sanotaan,että hengenvaarallinen sairaus tarkoittaa terveyttä.No toivottavasti,ei tänä vuonna vielä ainuttakaan kuukautta,jollon ei olisi tökkästy neulalla,toivottavasti nyt alkaisi vihdoin elämä kaukana tippaneuloista ja leikkauspöydistä.
--

Makasin jossain isossa sairaalassa neurologian osastolla. Ruuaksi sain ainoastaan muovipusseihin pakattuja, pitkiä patonkeja, joissa luki unikonsiemenillä tehdyillä pistekirjaimilla LEENA PEIK. (Älkää kysykö, mistä tuo nimi tuli.)

Mun kallon sisään oli määrä vaihtaa siellä oleva pieni sim-kortin näköinen osa. Selvisi, että kun mun kallo aikanaan oikeastikin avattiin, se olikin laitettu niitin sijaan kiinni nepparilla. Eli ei kun luupalanen irti ja sim-korttia sisään, muuten mun aivoista alkaisi kadota siellä oleva tieto.

Ongelmaksi tuli, että kyseinen kortti hävisi... joten tässä sitten ilmeisesti tullaan koko aika tyhmemmäksi.

--
Olin lapsuudenkodissani jonkun kaverini kanssa. Harjoittelin pianolla yhtä lastenlaulua todella kovaa. Äkkiä pianosta alkoi kuulua rahinaa ja se muuttui valtavaksi risukasaksi.

--
Olin saanut jonkin Disneyn DVD-pelin, mutta kas kummaa kun aloin sitä pelata, meninkin itse peliin sisään. Kävelin metsässä, jossa kuului linnunlaulua ja tuulen suhinaa, taivaalta tietenkin satoi oikeaa vettä ja päivä alkoi laskea iltaa kohti.

Pelissä oli ns. keittiöpisteitä, ts. kun sellaiseen tuli, aukesi tietokoneen kyljessä oleva luukku, ja sieltä sitten putosi jotain syömistä. Mutta jostain syystä suklaavanukkaat ja pitkät, kapeat täytekeksit sekä toffeekarkit, joita sieltä tippui, olivat monta vuotta vanhoja.

Eräässä kohdassa menin pimeään, höyryn täyttämään kylpyhuoneeseen. Siellä oli tooooodeeella pelottava monsteri: sadetakkikankaasta tehty, litteä, jotain isoa kasvinlehteä muistuttava viritelmä, jonka päässä (tai siis korkeimmassa kohdassa) oli pitkä varsi ja sen nokassa jonkinlainen pää. Monsterin muovisuu  sitten aukesi ja se alkoi näykkiä käsivarttani.

Pelissä pääsi myös avaruuteen.  Pieneen, puiseen koppiin, jonne mentiin kapeaa, niin ikään puista, ramppia pitkin, tuli mennä. Koppi muistutti lähinnä ylipientä hissiä. Sitten kuului suhinaa, kun koppi mukamas lähti nousemaan ylös. Niin huippua ei Höyhensaartenkaan Disney-tekniikka ollut, että sinne olisi päässyt oikeasti.

Seuraavaksi istuksin lapsuudenkotini huoneessa wanha kunnon dos-tietokone edessäni. Kone oli juuressa, ja kirjoitin sitten jonkin komennon. Liekö tullut painovirhe paholainen, kun kuului PIIp, ja kone sylkäisi lattialle jonkin epämääräisen klöntin. Sitten PIIP ja uusi klöntti, PIIp, klöntti jne. Selvisi, että kyseiset klimpit olivat monta vuotta vanhoja Jakki-makupaloja. Eikä tulvasta tullut loppua. Kohta lattia oli  klönttien peitossa, sitten se jo lainehti niistä ja klönttivanat alkoivat suunnata kohti eteistä. Mä yritin kirjoittaa jotain peruutuskomentoa, mutta enhän mä tietenkään osannut, koska kyseinen yökötystulva tuli yllätyksenä. Eikä koneen virtaa tietenkään saanut sammumaan.

Ei kun jogurttia naamaan.

Valkaistut joulutortut

Jälleen kerran pääsin nauttimaan Nukku-Masan luovuudesta keittiössä.
 
Olin lapsuudenkodissani ja joulunodotus parhaimmillaan. Muuan vanha opettajani tuli tekemään kanssani joulutorttuja, mikä kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty: Yleiskone, jolla torttutaikina oli määrä tehdä, alkoi pahemman kerran temppuilla. Toisaalta ihmettelen, miksi voitaikinan ylipäätään tein yleiskoneella, siihenhän ainakin mun mielestä soveltuu parhaiten wanhanaikaiset valmistuskeinot.
 
Joka tapauksessa yleiskoneesta alkoi kuulua kammottavaa haitarimusiikkia, ja sen kyljessä olevasta aukosta alkoi tursuta yököttävänhajuista, sienimäistä mönjää. Työpöytä alkoi hetkessä  lainehtia siitä, ja eikös kohta koko keittiön täyttänyt kyseinen aine. Sitä roikkui katosta kuin isoina verhoina, joten liikkuminen alkoi käydä  vaikeaksi.
 
Jostain syystä läppärini oli apukeittiössä. Opettaja keksi, että menisin pistämään siitä virrat poikki. Tein työtä käskettyä, ja se tehosi: sekä musiikki että mönjä hävisivät sen siliän tien.
 
Joulutorttutaikinan teinkin sitten käsipelissä loppuun. Päätimme vähän tuoda vaihtelua joulupöytään, ja niinpä luumuhillon sijasta täytimme tortut myslistä, sokerista ja vedestä koostuvalla töhkällä. Tortuista tehtiin myös  croissantin muotoisia.
 
Kun sitten päästiin koemaistamaan, lähetys tuli saman tien takaisin. Maku oli jotain aivan käsittämättömän kamalaa!
 
Äitini tuli paikalle ja alkoi kauhistella: Leivinjauhon sijaan olin tyrkännyt taikinaan klooripulveria. Äitini säilytti sitä keittiön kaapissa samanlaisessa purkissa kuin leivinjauho, koska mukamas aineen saisi siten nopeiten käyttöön, hän kun putsasi sillä säännöllisesti liesituulettimen.
 
Arvata saattaa, että kyseiset myrkkypommit lensivät roskiin. Eikä lie yllätys, että ruokahaluni on vieläkin jokseenkin kateissa.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Pieni kevennys: Näin nitistät naapurisi

    Ärsyttääkö naapurin koiran haukku? Vai heräätkö yöllä seinän takana asuvan papan kuorsaukseen?
Hätä ei ole tämännäköinen, sillä asialle on paljonkin tehtävissä!
 
Tamppaa mattosi sunnuntaiaamuisin kukonlaulun aikaan. (Aina
parempi, jos naapurisi on ollut yön töissä.)
 
Vie kaikki niinsanottu roskaposti naapurisi postilaatikkoon.
Voit myös alkaa käyttää kyseistä lodjua paperinkeräyspisteenä.
 
Vie sanomalehtesi naapurin postilaatikkoon, kun ne ovat
vähintään viikon vanhoja.
 
Hommaa stetoskooppi ja
kuuntele, mitä naapurin puolella tapahtuu. Ala sitten lähetellä
hänelle nimettömiä kirjelappuja, joissa kommentoit käytyjä keskusteluja.
 
Ota formula-ajot nauhalle ja katso ne aikaisintaan seuraavan osakilpailun aikana volume täysillä. Aina parempi, jos Räikköseltä on levinnyt auto.
 
Ripusta täyttyneet roskapussisi naapurin ulko-oveen roikkumaan.
 
Testaa palohälyyttimesi vähintään kerran päivässä, mieluiten
vaikka palavalla tulitikulla tai sätkällä, jolloin ulina kestää pitempään. Huom! Kannattaa harrastaa öisinkin.
 
Hanki stereoihisi erikoisvahvistimet ja hoida kaikki aamu- ja
ilta-askareesi rankan teknon tahtiin.
 
Tilaa naapurillesi telkkarinkorjaaja kerran viikossa.
 
Käy aina ulos lähtiessäsi huutamassa naapurin postiluukkuun: ?Onks kaikki hyvin!?
 
Lähetä naapurille tekstari ?nyt mä pierasin? jokaisen paukun jälkeen. Jos se idiootti vaihtaa numeron salaiseksi, voit siirtyä ilmastointihuuteluun vaikka kylppärissä.
 
Anna naapurisi sähköpostiosoite yrityksille, joita  vastaasi tulee. Mitä epämääräisempiä puljuja sitä parempi, ja ainahan voit turvautua vaikka itäisen naapurimme antiin.
 
Laita kaupan ilmoitustaululle lappu, jossa kerrotaan, että naapurisi järjestää alusvaatekkutsut, joihin on ilmoittauduttava etukäteen, sanomattakin selvää että kännykkänumero selvästi näkyviin.
 
Pengo kaikki lähiseudun verkostomarkkinointiin hurahtaneet hemmot esiin ja usuta ne naapurin kimppuun. Muista korostaa, että naapurilla on paljon fyrkkaa ja että hän on perustamassa verkostomarkkinointia tukevaa järjestöä.
 
Ota selvää naapurin puoluekannasta ja tilaa hänelle vastakkaisen puolueen lehti. Vähän se tosin maksaa, mutta vaiva on sen arvoista, usko pois!
 
Käytä naapurisi takapihaa biojäteastianasi.
 
Tilaa naapurillesi läjä pornofilmejä ja käy sitten joka aamu tipauttamassa kortsu postiluukkuun.
 
Ulkoiluta koiraasi naapurin pihalla. Voit halutessasi käyttäytyä
itsekin eläimellisesti.
 
Jätä autosi naapurin parkkipaikalle kadunsuuntaisesti  pihan
eteen.
 
Ilmoita kaupan ilmoitustauluilla naapurisi tarvitsevan tilapäistä lastenvahtia. Tietysti vain siinä tapauksessa, ettei hänellä ole jälkikasvua.
 
Ja jos mikään näistä ei tehoa, käy vetämässä vessa pari kertaa ensi yönä.
 
Ja ei kun kokeilemaan! :)
 

Nukkumatin kootut reseptit, hyvää ruokahalua!

    Noniin, nyt päästään vihdoinkin asiaan, joka tulee tässä blogissani olemaan varsin keskeisessä asemassa.
 
Tykkään katsella elokuvia, etenkin jännittäviä sellaisia tai muuten koskettavia leffoja. Suosikkejani ovat mm. Hohto, Piina ja Uinu uinu lemmikkini, Schindlerin lista, Käsi joka kehtoa keinuttaa, Forest Gump, The Ring, Dark Water, Titanic, Uhrilampaat ja Uuno Turhapurot.
 
Parhaat mutta myöskin sairaimmat elokuvat katselen kuitenkin öisin. Kuulun niihin      onnellisiin, jotka muistavat näkemänsä unet.
 
Olen jo jonkin aikaa kertonut unistani Facebookissa ja parilla muullakin foorumilla, ja siitä tämä idea omasta blogista lähti, itse asiassa tätä on jopa minulta pyydetty.
Uneni ovat useimmiten niin älyttömiä, että niistä voisi saada ajanvietelukemista.
 
Niinpä olen kolunnut kiintolevyäni oikein urakalla. Älyttömimmät, hauskimmat, pöyristyttävimmät  tai muuten vaan omituisimmat unet kirjoitan ylös heti seuraavana päivänä... ja vaikka voi tuntua siltä, että tässä on iso osa mielikuvitukseni tuottamaa törkyä, voin vaan sanoa, ettei mielikuvitukseni valveaikana edes riittäisi tällaisiin viritelmiin. Eli mitään en ole lisännyt enkä myöskään sensuroinut.
 
...enkä vastaa niistä fyysisistä tai henkisistä kärsimyksistä, joita unieni lukeminen voi aiheuttaa, joten lukeminen on täysin omalla vastuullasi.
 
Koska ruoka on mulle tooodeella tärkeää, aloitan esittelemällä muutaman Höyhensaarten keittiössä maistelemani herkun. Reseptit ovat vapaasti kopioitavissa.
 
Viiva (--) tarkoittaa unen vaihtumista.
 
Rakkausruoka
Puolikas huulipuna
moskovalaista jauhelihaa raakana
israelilaista salaattia
pala sipulia
purjoa
matoja, mielellään niljakkaita sellaisia
--
minulla oli suuri kunnia päästä tutustumaan Höyhensaarten
leipätarjontaan. Tarjolla oli mustikkaleipää, Luttilan-leipää ja leipää
nimeltä Kinuskikirkko.

Viimeksi mainittu oli ohutta rieskaa, jonka päällä oli ohut kerros jotain
epämääräistä mönjää.
Luttilan-leipä puolestaan muistutti enemmän sämpylää kuin leipää. Sen päällä
oli paksu kerros kirnupiimää ja keskellä lämpäre valkoista juustoa.

Ei lienee yllätys, että heräsin erittäin voimakkaaseen pahoinvoinnin tunteeseen.
--
Laihduttajan suklaakakku
 
Ota paketti (500 g) leivontamargariinia. Nirhaise jostain kuivakakusta noin sormenkokoinen siivu ja survaise se keskelle margariinia... ja ei kun syömään. Ruokahalu katoaa varmasti äkkiä.
 
--
Suklaata on vaikka minkälaista, ennen Höyhensaarilta saamaani kokemusta en kuitenkaan vielä ole törmännyt ureasuklaaseen. Paksuun, mieluiten valkoista suklaata, olevaan levyyn pistetään täytemassaa, joka pääasiassa koostuu ureasta, suomeksi sanoen kusesta. Voin sanoa, että ei houkutellut.
--
 
Mitä tänään syötäisiin?
   

Kuka on Jomo?

Kuka on Jomo? Lue päivitetty esittely niin tiedät. ;)
Meinasin jo klikata esiin laatimani virallisen cv:n ja pistää sen tänne, mutta eihän sellaista totista löpinää kukaan lue nukahtamatta, joten kerron ihan sen ihmeellisempiä hienouksia, kuka jomotuksen takana on.

Nimi Jomo on lähtöisin oikeasta nimestäni, joka on Jonna Mononen. Aikanaan tuon lempinimi tarttui matkaan, kun teinivuosina sain loistoidean tehdä huonoa musiikkia. Omistin tuolloin halppissyntikan, jolla sen toteuttaminen olikin helppoa. Sitä paskaa tuskin kukaan pystyy kuuntelemaan ilman, että päässä alkaa jomottaa, joten siitä se lähti.

Tämän maailman ilmaa tulin pilaamaan 27. heinäkuuta 1978 eli unikeon päivänä. Se muuten onkin aika osuva päivä, olen nimittäin parantumaton aamutorkku ja muutenkin pystyn nukkumaan melkeinpä koska tahansa, kunhan vaan olen vaaka-asennossa.

Perusluonteeltani olen jääräpää, joka ilmeni jo siitä, etten olisi halunnut syntyä. Kätilö sitten lopulta suivaantui ja repi minut pihalle niin, että hiustukkoja jäi käteen.

Syksyllä vanhempani panivvat merkille, etten seuraa katseellani mitään. Huusin kuin syötävä siihen asti, kun kuulin jonkun puhuvan tai tunsin kosketuksen. Elämäni ensimmäisestä vuodesta vietinkin paljon niin Lappeenrannan kuin Hesankin sairaaloissa, joissa minua tökittiin ja kuvattiin, jotta häiriön syy saataisiin selville. Vanhemmilleni sitten todettiin, että kaikki on kunnossa paitsi ettei tämä teidän lapsenne näe. Shokkihan se tietysti oli, mutta koska mulla on huippuvanhemmat - heistä ehkä joskus lisää - elämäni lähti rullaamaan siinä missä normaalisti näkevilläkin. Valoa pystyn kyllä erottamaan, ts. jos vaikka menen pimeään kylppäriin, laitan valot palamaan, se kun on miellyttävämpää.

Mun näkymättömyydestä ehkä myöhemmin lisää, nyt tärkeämpiä ja törkeämpiä yksityiskohtia.

Koulut kävin Imatralla, ennen abivuotta vietin vaihtarivuoden Saksassa. Vuosi oli aika karmea koettelemus monin tavoin, nätisti sanoen meni aika lailla perseelleen. Se hyöty siitä oli, että kasvoin siellä jotakuinkin aikuiseksi.

Hankin valkolakin - tai iskä sen maksoi - ja lähdin Savonlinnaan lukemaan kääntäjäksi. Saksan kielen opettelin ennen vaihtarivuotta, koska kyseinen maa alkoi imeä mua ilman mitään järkevää syytä puoleensa syksyllä 1992, ja vaihtarijärjestö vaati ko. kielen arvosanoja. Saksa-maniastani myöhemmin, Saksa kun on mun elämässä isossa osassa.

Opiskelut veivät kymmenen vuotta, kun aina toisinaan piti käydä leikkauspöydällä ja terveys muutenkin oli vähän niin ja näin. Terveenä ollessani painoin menemään täysillä, tosin enemmän keskityin yliopiston ulkopuoliseen elämään ja kaikenlaiseen järjestöhäsellykseen. Kaiken lisäksi mun apuvälineet, joilla tietokonetta käytän, meni tämän tästä paskaksi, joten sekin vaikeutti tilannetta.

Gradukin sit piti tehdä. Siihen menikin vaatimattomat kolme vuotta, joskin välillä oli sellasia vuoden taukoja. Tieteellistä paskaahan ko. eepoksesta tuli, vaikka aihe sinäänsä ihan kiinnostava: Suomalaisten ja saksalaisten nettikauppojen käytettävyydestä sokean kannalta. Parhaat jutut kirjoitin toinen käsi sipsipussissa ja siideritölkki vieressä, silloin luovuus oli suorastaan huipussaan, kielioppivirheiden ja asiasisällön hajanaisuuden kustannuksella tosin.

Kun opintouudistus sitten painoi päälle ja graduun tuli eräänlainen deadline - muuten olisi joutunut tekemään jotain lisäopintoja - pakko oli pistää pökköä pesään, valmistujaisjuhlia olisi kiva viettää ja lahjoja saada. Joten huippuhyvällä b:n arvosanalla sain homman pakettiin ja pääsin juhlimaan.

Erinäisten kiemuroiden kautta päädyin lopulta Kouvolaan, jossa vaikutin peräti yhden vuoden ajan.

(Ekana kouvolalaispäivänä muuten jouduin ambulanssilla sairaalaan julmettujen vatsakipujen takia, joten hyvä alku sinänsä.)

Matkustelin sitten ympäri Saksaa kirjekavereitani tapaamassa. Eräällä reissulla loppuivat puhtaat vaatteet, ja kun muistin, että berliiniläisellä kirjekaverillani Christianilla on pyykkikone niin Facebookin kautta hänelle anelua, jotta voisinko tulla pesemään pyykkiäni hänen luokseen. Sehän sopi, ja kun pyykkikone pesi ja linkosi, me huomasimme, että tässä on muutakin kuin kirjekaveruutta...

Kolmea kuukautta myöhemmin muuttoauto haki maallisen omaisuuteni Kouvolasta ja kiikutti sen Berliiniin, jossa asuimme parisen vuotta. Kävin töissä Nocti Vagus -nimisessä, pimeässä ravintolassa, jossa siis on pilkkopimeää eivätkä asiakkaat näe yhtikäs mitään. Vessassa ja keittiössä kyllä sentään paloivat valot. Homma tyssäsi mm. siihen, että selkäni sanoi sopimuksensa irti. Jouduin isoon selkäleikkaukseen, josta ehkä myöhemmin lisää.

Keväällä 2013 teimme kultsun kanssa radikaalin ratkaisun: Vuokrasimme asuntomme ja läksimme puoleksi vuodeksi maatiloille vapaaehtoistöihin. Olimme kahdella saksalaisella ja kahdella italialaisella tilalla. Meitsikin oppi lypsämään lehmiä ja vuohia käsin, ja pakko sanoa, että vieläkin ikävöin niitä aikoja. Kun siippa teki etupäässä remonttihommia, minä harjasin ja putsasin lehmiä, irrotin niiltä punkkeja ja lypsin. Italialaisella tilalla ruokin kanoja ja vein niiden munia kauppaan. Tuolloin aloitin myös esikoistrillerini Hiljaa pimeässä ykkösversion kirjoittamisen.

Koska Etelä-Saksa viehätti meitä, päätimme jättää Berliinin pölyt taaksemme ja muutimme tänne Bad Säckingeniin Sveitsin rajan tuntumaan. Täällä olemme asustelleet tammikuusta 2014 asti. Perheeseemme kuuluu pölypunkkien ja villakoirien lisäksi ihan oikea koira, 7-vuotias labradorinnoutaja Ike ja noin 7-vuotias kisu Toivo.

Sain marraskuussa Nordbooksilta myönteisen kustannuspäätöksen ja rustasimmekin samantien kustannussopimuksen. Kakkosversio trilleristä Hiljaa pimeässä, edeltäjäänsä selvästi realistisempi ja raaempi kustantajan pyynnöstä, lähti luettavaksi nimipäivänäni 21.7. Arvioitu julkaisupäivä on 30.10. Lisää kirjasta tuonnempana, tämän kun piti olla lyhyt esittely.

Harrastuksiini sitten. Niitä on monenlaisia: Housuja tulee kulutettua, ts. istuksin paljon tietokoneen ääressä, tämä härveli kun on mulle todella korvaamaton. Luen valtavat määrät, yleensä useita kirjoja viikossa, kirjatkin ovat tietokoneella. Olen kavereille sanonut, että jos kirjassa ei murhata ketään, jätän sen lukematta, ja aika lähellä totuutta se onkin. Trillerit, etenkin psykosellaiset, ovat aivan mahtavia. Dekkaritkin kuuluvat lemppareihin. Scifi on mun aivoille liian monimutkaista ja abstraktia, yliluonnollisia aineksia sisältävistä kirjoista oikeastaan vain Stephen King ja Dean Koontz kelpaavat.

Rakkauskirjat ovat yäk, mieluummin itse teen ihmisiä onnettomiksi kuin luen, miten muut sitä tekevät, ja se, missä asennossa kukin on sängyssä, ei kiinnosta mua pätkääkään. Hyvät tietokirjat, ennen muuta kaikkeen lääketieteelliseen ja terveyteen liittyen sekä kirjat toisesta maailmansodasta, etenkin Saksan osalta, kiinnostavat tosi paljon. Tästäkin ehkä myöhemmin lisää... Niin ja tehtäköön selväksi, että natsi en ole, vaikka Saksa-friikki henkeen ja vereen olenkin ja vaikka ko. juoruja minusta toisinaan leviääkin. Mun vertaaminen niihin öykkäreihin on varma tapa saada minusta vihollinen.

Lempparikirjailijoitani ovat mm. Ilkka Remes, Taavi Soininvaara, Michael Palmer, Desmond Bagley, Clive Cussler, Alistair Macclean, Seppo Jokinen, Outi Pakkanen, Stephen King ja Juha Vuorinen.

Musiikki on jo lapsesta asti ollut todella tärkeä osa elämääni, kuulemma melkein heti kävelemään opittuani olin hakeutunut pianon ääreen. Vanhemmat ruokkivat musikaalisuuttani, lastenlaulujen lisäksi mulla kuuntelutettiin paljon klassista musaa, ja 3-vuotiaana aloitin viulukoulun. Mulla todettiin ns. absoluuttinen sävelkorva, ts. jos joku laulaa jonkin nuotin, voin sanoa, onko se a, b, c tai jokin muu. Tästä on ollut tosi paljon apua myöhemmän kuoroharrastuksen parissa, samoin omien biisien teko onnistuu helpommin.

Pianoakin tuli soitettua paljonkin ja otin muutaman vuoden tuntejakin. Nyt vaan kun ei - naapureiden onneksi - ole kotona pianoa, taito on ruostunut ja pahasti onkin. Laulamisesta tykkään sen sijaan. Kuulemma mulla on ihan nätti ääni... joskin kerran, kun Savonlinnassa treenasin Mozartin Requiemea (anteeksi mahd. väärä kirjoitusasu), huomasin lopetettuani, että naapuri oli pistänyt sterkat lujalle.

Ruuanlaitto on kivaa sekin, mikä kyllä näkyy mun ulkoisessa olemuksessa, en siis todellakaan ole sitä länsimaista hoikkaa ihannemallia. Exäni, jonka kanssa olin 4,5 vuotta, lihoi tuona aikana useamman kilon, minkä osin katson ruuanlaittotaidon ansioksi. Yläasteella otin köksää neljä tuntia valinnaiseksi, ja lukioaikana tuli suoritettua joitain kursseja ravintolakoulussa.

Koiruuden kanssa tulee tietenkin lenkkeiltyä ja spinningiä harrastettua vasta hankitulla spinning-pyörällä. muuten ei urheilu oikein iske. Sitä tuli aikanaan harrastettua hivenen liikaa, mistä myöhemmin lisää.

Kavereiden tapaaminen, joko virtuaalisesti tai livenä, on korvaamattoman tärkeää. Ystäviä ei ole koskaan liikaa, ja jotenkin olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Olenkin Facebook- ja Twitter-addikti, siellä tulee pyörittyä päivittäin... eli ei elämää ilman nettiä ja kännykkää. Mä en tosin ole puhelu- vaan tekstariterroristi.

Järjestöhommia on myös tullut tehtyä. Yliopistoaikana tuli oltua yo-kunnan hallituksessa vuosikaudet samoin kuin kaikenlaisissa muissa johtokunnissa ja järjestöissä. Punainen Risti ja eläinsuojelutyö ovat myös lähellä sydäntä. Myös tukihenkilötoimintaa olen harrastanut, siitä myöhemmin.

Nyt joku varmaan ihmettelee, miten mun aika tähän kaikkeen riittää. No ei se riitäkään, vuorokaudessa on liian vähän tunteja, joskus kun sitä valitettavasti pitää syödä ja nukkuakin.

Ai niin, monen mielestä erikoisin harrastukseni jäi vielä mainitsematta: Mä nimittäin keräilen hajuvesiä, olen keräillyt jo parikymmentä vuotta. Tuoksuja on tällä hetkellä noin 900, ja aina niitä haalin lisää. Sanomattakin selvää, että niitä myös käytän. Muutenkin tuoksut ovat mulle todella tärkeitä, ja näin ollen esim. shampoon, ihovoiteiden ja kodinkemikaalien valinnassakin tuoksut ratkaisevat.

Pidän voimakkaista, lämpimistä ja intensiivisistä hajuvesista, lemppareitani ovat mm. Amor Amor (Cacharel), Hot Couture (Givenchy), Organza (Givenchy), Magie Noire (Lancòme), Poison ja Midnight Poison (Dior), Crystal Noir (Versace), L'eau Premier ja Chance (Chanel), Paris ja Cinema (Yves Saint Laurent), Red Door (Arden), Loulou (Cacharel), Deep Red (Boss), Pour Femme (lacoste), Euforia (Calvin Klein) Code (Armani), Hypnose (Lancome), Trouble (Boucheron) ja Yria (Yves Rocher). Myös kevyempää osastoa käytän, ja onhan tuossa kyllä valinnanvaraakin. :) (Niin ja anteeksi panovihreet, niiltä ei voi välttyä eikä varsinkaan, koska en pysty pulloista lunttaamaan enkä jaksa googlata.)

Enkä jaksa nyt kirjoittaakaan enempää, pakko saada kokista... joo, olen todella riippuvainen kolajuomista, parikin päivää ilman aiheuttaa jomotusta päässä.
Jos, ja kun, haluat seurata tekemisiäni, voit liittyä joukkoon suureen vaikkapa Facebook-sivullani:
http://www.facebook.com/kirjailijajonna
tai Twitterissä:
https://twitter.com/schokokatze1978
Se on byebye!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Tästä se lähtee

Nukkumassa pitäisi olla joo, mutta  ennen kuin lähden Nukku-Masan kyytiin, oli pakko kääntää historiassa uusi lehti ja aloittaa elämäni ensimmäinen blogi. Monta kertaa tämä on ollut jo mielessä, mutta peruslaiskana kaiken eteenpäin lykkääjänä on jäänyt vain ajatukseksi.


Facebook sen sijaan on päässyt jorinoistani nauttimaan jo jonkin aikaa, ja koska en siellä kerro ainoastaan päivittäisistä myös yöttäisistä tohinoistani, jotka, kuten tulet huomaamaan, ovat oma lukunsa, kaverini patistivat minut bloggailemaan, joten kokosin vähäiset tietotekniset avuni ja pistin homman käyntiin.
Mitään Nobel-tasoista ei ole odotettavissa, kirjalliset saavutukseni ovat niin huimia, ettei niihin edes Nobelin palkinto riitä... No joo, vitsit sikseen... Mutta sanotaan, että iso osa tänne laittamistani sepitelmistä on sellaisia, joita ei otsa rutussa kannata lukea. Jos käsittelen jotain vakavampaa asiaa, se kyllä tulee jo ilmi otsikosta.

Niin ja jos kirosanoja pelkäät, sitten kantsii suunnistaa johonkin toiseen blogiin, mä olen nimittäin suorastaan kuuluisa kiroilutaidoistani... Pystyn kyllä halutessani olemaan myös viljelemättä kirosanoja, mutta yleensä en halua, joten kannattaa varautua.

Nyt oon luvalla sanoen niin väsynyt, että painun nukkumaan, palaan astialle huomenna, jolloin mulla on oikeesti jotain kertomisen arvoistakin.
Hyvää yötä!