Kirjailijavierailu Suomalaisessa Kirjakaupassa

Muistutukseksi jännityksen ystäville ja muille uteliaille: Olen ensi lauantaina eli 19.12. kello 12-14 opaskoirani Iken kera Imatran Suomalaisessa Kirjakaupassa turisemassa asiakkaiden kanssa ja tarjoilemassa kuumaa juotavaa ja saksalaisia jouluherkkuja. Ike odottelee jo innolla saavansa PALJON rapsutuksia. Esikoistrillerini Hiljaa pimeässä on tuolloin myynnissä alennettuun hintaan, joten nyt on hyvä tilaisuus saada pukinkonttiin täytettä. Ostopakkoa ei missään nimessä ole, pääasia, että juttuseuraa ja koiran silittäjiä riittää. Piipahda paikalle yksin tai kavereiden kanssa! Bis Samstag!

Täyttä paskaa - lukeminen omalla vastuulla

Varoitus: Tämä unikuvaus EI sovi herkille! Tämä voi viedä ruokahalun! Lukeminen vain omalla vastuulla! Viimeöinen uneni oli yksi ällöimmistä ja sairaimmista näkemistäni unista. Meininki oli tosiaan niin kipeetä, että kerron unen juuri niin kuin sen näin. Lukeminen vain omalla vastuulla! Maailman talous oli niin pahassa laskusuhdanteessa, että päätettiin ottaa valuutaksi aine, jota kaikilla ihmisillä riittää, jos ruokaakin riittää... nimittäin paska. Perustettiin paskapankkeja (lyhenne papa), joihin talletuksen voi käydä tekemässä. Seisoin unessa jonkun ruokakaupan jonossa, ja edellä olevan asiakkaan ostosten hinnaksi tuli 6,90. No asiakas otti muovipussin ja alkoi mättää tiskille pökäleitä: kuusi isoa ja yksi vähän pienempi. Iltaisin huviteltiin kutsumalla jonkun kotiin paljon porukkaa, joka sitten heitteli "nykyvaluuttaa" toistensa päälle. Sanomattakin selvää, että jos jollekulle tuli hätä, tarpeet tehtiin lattialle siinä toisten nähden. Eräällä poliitikolla oli mennyt maha löysälle, kaiketi tunkkaisten talousneuvottelujen takia, joten tämä miekkonen sulloi kuivausrumpuunsa ison läjän valuuttaa ja hurautti vekottimen käyntiin. Hajuhaittoja en edes yritä kuvailla, sillä minkään kielen sanat eivät riitä siihen. Kun heräsin, mahassani myllersi niin, että oli pakko mennä juomaan ja rauhoittumaan. Kaikkea paskaa sitä aivot suoltavatkin!

Nutturapäät, nyt te menitte liian pitkälle

Olen Jonna Mononen, vapaa kirjailija ja "limuholisti." Yksi tuoreimmista nutturapäiden keksimistä ideoista on puuttua vakavasti kofeiinipitoisten juomien kuten kokiksen ja energiajuomien, käyttöön työpaikoilla. Kofeiiniriippuvuus on heidän mukaan sairaus, jonka kehittyminen on estettävä. Työntekijöiden kanssa on keskusteltava asiasta vakavasti. Asiasta kerrotaan Ylen uutisissa 4.12.2015. Nyt on pakko sanoa, että TTL:n tädit ylittivät rajan pahasti. Kyse ei ole koululaisista vaan aikuisista, jotka kyllä osaavat itsekin miettiä, mikä on hyväksi tai pahaksi. Te puhutte kofeiiniriippuvuudesta. Tiesitte varmaankin, että myös kahvi ja tee sisältävät kofeiinia? Pitäisikö nekin kieltää? No te varmaankin puututte seuraavaksi niihin, hyysäreiden toiminta kun tunnetusti perustuu kieltoihin ja saarnaamiseen. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että työpaikoilla on paljon akuutimpia ongelmia kuin kokiksenjuonti? Työpaikkakiusaaminen on niistä yksi. Aikuisten oikeesti: TTL:n tädit, katsokaahan peiliin ja miettikää tätä asiaa järjen kanssa uudelleen. Ei millään pahalla, mutta kokiksenjuontiin puuttuminen ylittää jo mauttomuuden rajan. Sen tiedämme me "limuholistit" ja uskon, että pohjimmiltanne sen tiedätte tekin. Kofeiiniriippuvuutta ei saa eikä pidä verrata alkoholi- tai muihin päihderiippuvuuksiin. Sitä paitsi kyse ei kokiksenjuonnissa tai energiajuomien nauttimisessa ole pelkästään kofeiinista. Myös juomien hyvä maku ja se tunne, kun kylmä kokis valuu nieluun, on mahtava. TTL: Keskittykää todellisiin ongelmiin ja antakaa aikuisten juoda limsaa!

Tarkempi tiedote esikoistrillerini "Hiljaa pimeässä" pimeistä julkkareista

Kutsu esikoistrillerini "Hiljaa pimeässä" pimeään julkistamistilaisuuteen Aika: 7.11.2015 kello 17.00 Paikka: Toimintakeskus Veturi, Pohjola-talo, Kauppamiehenkatu 4a, 2. kerros, 45100 Kouvola. Paikalle voi tulla noin 16.30 alkaen. Ohjelma: Aloitamme alkuinfolla, jossa tilaisuuden kulku käydään läpi. Matkapuhelimet ja muut valonlähteet pyydetään sammuttamaan. ...ja sitten sammuvat valot. Totuttelemme pimeyteen kaikessa rauhassa. Pöytiin eteenne tuodaan tarjoiluastioissa suolaisia naposteltavia. Mikäli teillä on allergioita, olette kasvissyöjiä tai teillä on muunlainen erityisruokavalio, minä ja pimeyteen tottuneet, sokeat avustajani näytämme kädestä pitäen, mitä voitte huoletta syödä. Jos haluatte päästä hetkeksi ulos valoon vaikkapa tupakka- tai pikkulareissua varten, autamme teidät turvallisesti tilasta ulos. Mahojen hiljalleen täyttyessä siirrymme tippukiviluolaan, jonne kymmenen turistia ovat jääneet maansortuman taakse vangeiksi. He joutuvat selviytymään pilkkopimeässä pelkän maanalaisen järven veden turvin. He esittelevät itsensä, minkä jälkeen seuraamme noin puolen tunnin ajan heidän karua selviytymistaisteluaan nälkää, kylmyyttä ja sielujen pimeyttä vastaan. Tarinassa on paikoin rajuja kohtauksia, jotka voivat järkyttää nuorempaa väkeä, joten suosittelen, että noin alle 12-vuotiaat säästetään luolaretkeltä. Meidät päästetään ulos luolasta valoon... mutta miten käy uusille tuttavillemme? Selviytyykö kukaan heistä vai päättyykö kaikki hiljaisuuteen pimeässä? Valossa meitä odottaa muhkea täytekakku, jota pääsette haukkaamaan kahvin, teen ja mehun kera. Samalla saatte selvityksen siitä, mitä tulikaan pimeässä syötyä. Loppuaika on kakunmässäilyn ohessa varattu vapaalle rupattelulle. Tilaisuudessa ei myydä mitään, ja se on tietenkin maksuton. Jotta kukaan ei joudu lähtemään maha tyhjänä ja tuoleja riittää joka pepun alle, pyytäisin teitä ilmoittautumaan ja samalla kertomaan, montako kaveria tuotte mukananne! Sen voitte tehdä sähköpostitse tai Facebookin kautta. (Yhteystiedot ovat lopussa.) Taustaa Olen vuonna 1978 päivänvalon nähnyt imatralainen. Valo onkin ainoa asia, jonka pystyn silmilläni näkemään. Sokeus ei, kiitos nykytekniikan kuitenkaan tahtiani hidasta. Vuodesta 2011 olen asunut Saksassa avomieheni, opaskoirani Iken ja Toivo-kissan kanssa. Kirjoittamista olen harrastanut siitä alkaen kun sormeni oppivat löytämään pistekirjoituskoneesta oikeat näppäimet. Muita harrastuksiani ovat hajuvesien keräily, lukeminen, spinning, matkustelu ja kaikenlainen vapaaehtoistyö. Pyrin kirjoittamalla paitsi tarjoamaan elämyksiä myös parantamaan vammaisten asemaa. Suomessa näkövammaisten tilanne on suhteellisen hyvä, kun taas täällä Saksassa, Englannissa, USA:ssa ja valtaosassa muistakin hyvinvointivaltioista näkövammaiset eristetään yhteiskunnasta: He käyvät lähes aina näkövammaisten kouluja, joissa opetus ei useinkaan ole samantasoista kuin tavallisissa kouluissa. Työelämään pääsystä näkövammainen saa yleensä vain haaveilla, vaikka omaisi korkeankin koulutuksen. Vallalla on "pappa betalar" -asenne, eli omaisten oletetaan huolehtiva vammaisen asioista. Haluaisin kirjoillani tuoda näkyvyyttä näkövammaisille ja osoittaa, että meistä on muuhunkin kuin yhteiskunnan eläteiksi. Haluaisin myös esimerkilläni näyttää, että elämässä pärjääminen on myös vammaisena mahdollista ja omista unelmistaan kannattaa pitää kiinni. Tahdon avata dialogin näkövammaisten ja näkevien välille järjestämällä kirjani julkistamistilaisuuden pilkkopimeässä. Asiakkaat, joita palvelin berliiniläisessä, pimeässä ravintolassa kertoivat, miten heidän muut aistinsa tarkentuivat, kun näköaisti oli poissa pelistä. Tämän elämyksen haluan tarjota myös teille jännittävien makujen, tuoksujen ja äänien merkeissä. Tietoa kirjasta 30.10. Nordbooks julkaisee esikoisromaanini "Hiljaa pimeässä" (ISBN: 9789523151499), joka on Saksaan sijoittuva trilleri. Siinä kymmenen turistia jää maansortuman taakse tippukiviluolaan vangeiksi. He joutuvat selviytymään pilkkopimeässä, ravintonaan vain maanalaisen järven vesi. Vähitellen pimeys ottaa vallan myös heidän sieluissaan ja eloonjäämistaistelusta tulee yhä raivokkaampi. Kirjastani löytyy tietoa mm. täältä: http://www.nordbooks.net/35 http://www.suomalainen.com/kaunokirjat/romaanit/hiljaa-pimeässä-sku-p9789523151499 Lehtijuttuja Ilta-Sanomat http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1443752592939.html?cs=email Linkki Näkövammaisten Keskusliiton julkaiseman Airut-lehden juttuun: http://www.nkl.fi/fi/etusivu/nakeminen/julkaisu/airut/airut-16-2015/saksassa-asuminen-on-tehnyt-jonnasta-itsenaisemman ...ja maakuntani lehden juttuihin: http://www.uutisvuoksi.fi/Online/2015/08/07/Sokeus%20ei%20h%C3%A4iritse%20Jonna%20Monosta%3A%20valmiina%20Imatralle%20sijoittuva%20dekkarisarja%2C%20suunnitteilla%20tuoksu%20/2015519394996/16 Heräsikö kysymyksiä? Haluatko tulla mukaan? Minut tavoittaa näiden yhteystietojen avulla: Sähköposti: jonnastiina1 at gmail.com Facebookin kirjailijasivu: http://www.facebook.com/kirjailijajonna Henkilökohtainen Facebook-sivu: http://www.facebook.com/jonna.s.mononen Twitter: https://twitter.com/schokokatze1978 Blogini, johon päivitän säännöllisen epäsäännöllisesti kannanottoja, kuvauksia unistani sun muuta päässäni pyörivää: jomonjorinoita.blogspot.com/ TERVETULOA TUTUSTUMAAN KIRJAAN JA SEN KIRJOITTAJAAN!!!

J. Mononen ja mustat lasit

Armottomana lukutoukkana sitä on tullut kahlattua läpi kirja poikineen. Useimmiten kirjailijat näyttävät tehneen taustatyönsä hyvin. Jostain syystä kuitenkin jopa John Grishamin ja Stephen Kingin kaltaiset bestselleristit uppoavat meistä sokeista kirjoittaessaan stereotypioiden suohon. Luettavana on tällä hetkellä John Grishamin kirja Valamiehet, ja vaikka Grisham suhtautuukin hyvin kirjan sokeaan valamieheen, on mukaan lipsahtanut monta kammottavaa stereotypiaa. Ehdottomasti yleisin klisee on, että me sokot käytämme aina ja kaikkialla tummia laseja. Minultakin on kyselty, miksen käytä laseja, vaikka olen sokea. Mieleni tekisi vastata, että miksi hitossa käyttäisin? Silmäni ovat kauniiksi kehutut, ja eivätköhän valkoinen keppi ja opaskoira paljasta, että sokko ollaan. Joskus aurinkoisella säällä lasit ovat ihan paikallaan, mutta silloinkin voi käyttää tavallisia, nättejä aurinkolaseja. Miksi hitossa sokolla on oltava tummat "kliseelasit" myös sisätiloissa? Siksikö, että hän on sokea? Ainakin kirjoissa valtaosalla sokoista on tummat lasit silmillään, aina. Toinen yleinen käsitys on, ettei sokko telkkarilla mitään tee. Grishamin kirjan sokea valamies "ei tietenkään katso telkkaria, koska on sokea." Myöskään hän ei sokeuden takia seuraa jalkapalloa. No, itse kyllä katson telkkaria ja myös jalkapalloa, viimeksi maanantaina Saksan ja Skotlannin huippujännän matsin. Grisham kompastui myös melko omituiseen käsitykseen meidän sokkojen ruokailuista: Kirjan valamies valitsi syödäkseen ilman kastiketta olevan kalkkunaleivän, koska se on sokeana helpompi syödä. No minä, ja varmasti moni muukin sokko, valitsee ruokansa maun perusteella, ei sen, miten helppoa ruuan syöminen sokeana on. Yleinen on myös käsitys, että meille sokoille pitää "puhua sokkoa." Tässä "sokon kielen" pikakurssi: Suomi - sokko Katsotko telkkaria? - Kuunteletko telkkaria? Nähdään huomenna! - Kuullaan huomenna! Näetkö tuon tuolin tuossa? - Tunnetko tuon tuolin tuossa? Haluatko katsoa tätä? - Haluatko tunnustella tätä? Katsohan nyt! - Tunnehan nyt! Me ymmärrämme kyllä ihan tavallista kieltä, joten mitään kielikursseja ei ole pakko käydä ennen kuin meidän kanssa alkaa jutella! Tarua on myös se, etteivät värit merkkaisi meille mitään. Tällainen keskustelu on käyty minunkin kanssa jo monta kertaa: "Minkäs värisen lompakon sinä ha... hahahahaaa, tyhmä kysymys, eihän sulle ole sillä mitään väriä. Tämä valkoinen vaikka tästä." Hyvä John ja muut bestselleristit tai muut kirjoittajat: Kysykää, kysykää, kysykää!!! Tietämättömyyttä on liikkeellä, mutta eikö silti olisi parempi kysyä tai luetuttaa tekstejä asianosaisilla ennen kuin teette meistä sokoista täysin naurettavia, tummat lasit päässä värityhjiössä käpötteleviä kummajaisia, joiden kanssa ei voi edes keskustella normaalisti!

Avaa silmäsi maailma!

Läksin opaskoirani Iken kanssa ostoksille hakemaan kullalleni tartar-lihaa, sämpylöitä, kananmunia ja mitä muuta sitä nyt jääkaappi oli vailla. Puikkelehtiessani hyllyjen läpi kohti lihatiskiä kuulin takaani kahden miehen mutisevan keskenään. Toinen sanoi: Sokea yksinään kaupassa! Tällaista ei juuri näe Saksassa. Ostin lihan, hain kananmunat ja muut tykötarpeet ja menin kassalle. Maksettuani minua pakkaamaan auttanut myyjä kysyi, koska minua tullaan hakemaan. Siis hakemaan? What the f... Uskokaa tai älkää, mutta tätä kysytään minulta vähänväliä, kun Saksassa olen pakannut ostokseni. Muutenkin ihmetellään sitä, miten yksin sokeana käyn ostoksilla ja hoidan asioitani. Onhan toki hienoa saada kehuja, mutta ennen muuta tämä saa minut surulliseksi. Miksi oletetaan, että aikuista ihmistä tullaan hakemaan kaupasta kotiin? Miksi oletetaan, ettei aikuinen ihminen osaa naputella pankkikortin tunnuslukua tai kertoa itse, mitä hän haluaa. No, tietenkin siksi, että hän on sokea! Valtaosa niistä sokoista, joita täällä Saksassa olen tavannut, ovat heille annettuun rooliin tyytyväisiä. Olenkin kuullut usein kommentteja tyyliin "On se vaan ihanaa ripustautua aviomieheen." Kun totean, että minun mussukkani ei ole palvelijani, autonkuljettajani eikä avustajani, saan kuulla, että "tyttö tyttö, kyllä se mies on siinä sinua varten, hyvinä ja pahoina päivinä, myötä- ja vastoinkäymisissä." Sokkotapaamisissa sokot soittelevatkin lopuksi puolisoilleen ja tuttavilleen kuin taksikeskukseen, että nyt voi tulla hakemaan. Eräs minulle tuntematon, sokea nainen soitti minulle ja kysyi, josko avomieheni voisi viedä hänet ja minut Rheinin rannalle, jotta meidän opaskoiramme voisivat leikkiä. Nykyään tekniikka on pidemmällä kuin koskaan. Netin ja apuvälineiden ansiosta tiedonsaanti on sokeille helppoa. Sokoissa olisi valtavasti aivopotentiaalia vaativiinkin, ajatustyötä vaativiin ammatteihin... Mutta sen sijaan meitä ollaan runnomassa lokeroon, jonne omaiset säännöllisesti heittävät ruokaa. Suomessa sokkojen asiat ovat hyvin verrattuna Saksaan ja valtaosaan hyvinvointimaista. Saksassa ja valtaosassa muista maista lapset lähetetään automaattisesti näkövammaisten kouluihin, joissa opetuksen taso ja sosiokulttuuri on mitä on. Sokkolapset viettävät aikaa vain omiensa parissa ja lössiytyvät. Työelämässä olemme ei-toivottuja, vaikka meillä hyvät paperit olisikin. Vallalla on "pappa betalar" -ajattelu, eli omaisten ja yhteiskunnan odotetaan huolehtivatn vammaisesta. Sen olen saanut kokea erittäin omakohtaisesti viranomaisten ym. asenteissa. Henkilökohtaisesta avustajasta, näkövammaisten kirjastosta, tiedonsaantipalvelui­sta tai kuljetuspalvelusta saa vain haaveilla. Itsenäistä liikkumista pidetään usein ihmeenä. Samoin reaktio romaanin julkaisemiseen on Saksassa ollut melkeinpä aina tämä: "Mitä? Siis sinä olet SOKEA ja julkaiset romaanin? Eihän se voi olla totta!" Voisin kertoa kauhutarinoita loputtomiin, mutta olkoon toistaiseksi. Kun minulta kysytään, miksi haluan kirjailijaksi, on tietenkin päälimmäisenä syynä halu kertoa tarinoita. Toinen syy on se, että haluaisin kirjoittamalla herätellä ihmisiä huomaamaan, että meistä sokoista on muuksikin kuin omaisten ja yhteiskunnan eläteiksi. Haluaisin herätellä sokkoja, jotka on murjottu avuttomuuden muottiin huomaamaan, että muitakin vaihtoehtoja on. Jos maan korvesta tullut pikkukylän tyttö pystyy itsenäiseen elämään ja kirjoittamaan kirjoja, kyllä pystyvät muutkin. Tämä nyt oli äskeisen kauppareissun liikkeelle sysäämää tajunnanvirtaa, joka oli pakko saada osaksi netin bittipuroa. Nyt tekemään rakkaalle kultamussukalleni, EI siis avustajalleni, tartaria. See you later!

Ennakkotietoa esikoisromaani julkkareista 7.11.

Ennakkotietoa esikoistrillerini "Hiljaa pimeässä" julkkareista Aika: Lauantaina 7.11. kello 17.00 Paikka: Pohjola-talo, Kauppamiehenkatu 4, 45100 Kouvola HUOM! Suurin osa ohjelmasta toteutetaan pilkkopimeässä! Aluksi kuullaan pätkiä Nordbooksin julkaisemasta esikoistrilleristäni. Sen jälkeen on vuorossa noutopöytä, josta vieraat täyttävät lautasensa pikku naposteltavilla, pilkkopimeässä tietenkin. Apua on saatavilla, ja käytössä on vain särkymättömiä astioita. Lopuksi sytytetään valot, nautitaan kahvit ja rupatellaan. Tilaisuudessa ei myydä mitään. Halukkaat voivat saada kirjoihinsa omistuskirjoituksen, joskaan sokkona en kummoisiakaan runoja voi rustata. ;) Tarkempaa infoa on luvassa myöhemmin. Tervetuloa!

Kissa vieköön - rikosnovelli

Blogin henkiinpuhaltamisen kunniaksi tässä teille pieni rikosnovelli vuosien takaa. Kaikki tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä eivätkä mielipiteet ole omiani! Kissa vieköön Täällä sitä taas istutaan kotona tietokoneen ääressä. Rööki palaa, suomalainen salmiakkiviina nousee päähän ja pöytä täyttyy karkkipapereista. Jälleen kerran kuvaruutu vilisee tarinoita siitä, miten hyvin tuttavillani menee ja mitä kivaa he ovat puuhanneet. Minulle sen sijaan ei tapahdu koskaan mitään. Nykyään minulla tuskin on edes kavereita, poikaystävästä puhumattakaan. En edes käy missään. Valkoinen keppini, jonka piti auttaa minua valloittamaan maailmaa, painaa liikaa. Ruuat ja kaiken muunkin tilaan netistä, jottei kotoa tarvitse lähteä minnekään. Olen siis juuri sitä mitä meidän sokeiden otaksutaan olevan: avuton, säälittävä ja laiska. …Niin laiska tosiaan! En ole saanut edes sinulle kirjoitettua, vaikka eipä minulla mitään kirjoitettavaa ole ollutkaan. Säästä ja politiikasta puhuminen ei ole se minun juttuni. Mielessä olet kyllä ollut usein. Sinun lisäksesi sinne ovat mahtuneet vain tuttavat, jotka toinen toisensa perään menevät naimisiin, saavat lapsia ja matkustelevat ympäri maailmaa. ...kuten nyt esimerkiksi Christina, jonka sinäkin olet pari kertaa tavannut. Se nainen on jatkuvasti menossa! Hänen Facebook-sivulleen ilmestyy tämän tästä tarinoita Wienistä, Helsingistä, Lontoosta ja missä hän nyt milloinkin on nauttimassa elämästään, johon tietenkin kuuluu myös komea mies. Christinalle sokeus ei ole ollut esteenä. Myönnetään, olen kateellinen. Mittarissa on kohta neljäkymmentä vuotta, mutta miestä tai omia lapsia ei näy ei kuulu. Elämääni kuuluvat vain tietokone, jääkaappi, 130 kiloani ja salaisuus. Kyllä, usko tai älä, myös minunlaisellani reppanalla voi olla salaisuuksia. Olen päissäni, ja kun krapula huomenna iskee, iskee todennäköisesti myös katumus. Siitä huolimatta aion nyt vihdoin kertoa, mitä Berliinissä kesällä 1995 tapahtui. Siihen aikaan olin täynnä energiaa ja elämäniloa. Et varmasti olisi tunnistanut minua, jos olisimme tuolloin tutustuneet. Tätä täysinäisten tuhkakuppien ja tyhjien olutpullojen keskellä kyyköttävää surkimusta ei ollut olemassa. Oli vain nuori ja pirtsakka tyttönen, joka halusi päästä kokemaan jotain jännää. Kun Anna sitten ehdotti, että lähtisimme tyttöporukassa kolmeksi viikoksi Berliiniin ja onnistui hankkimaan halvat lennot, olin tuskin pysyä nahoissani. Nukuimme nuhjuisessa retkeilymajassa, vaikkakaan nukkumisesta tuskin voi puhua. Olimme koko ajan liikenteessä. Shoppailimme suurissa tavarataloissa, joista kotikaupungissamme voi vain uneksia. Päivisin istuimme terasseilla, iltaisin säntäsimme kapakasta kapakkaan. Olutta tuli lipiteltyä litroittain. Anna tosin siemaili “sivistyneesti”vain laatuviinejä ja yömyssyksi yrttiviinaa... Mutta joo, sinua varmasti kiinnostaa muukin kuin se, mitä kulauttelimme kurkusta alas, joten asiaan. Yhtenä iltana pöytäämme tuli mies, joka, toisin kuin muut seuraamme änkeytyneet urhot, vaikutti sympaattiselta. Hänen äänensä oli miellyttävän matala, ja hänen partavetensä toi mieleen havumetsän. Kun tytöt kertoivat hänen olevan pitkä, tummahiuksinen ja ruskeasilmäinen, olin myytyä mimmiä. Tuohon aikaan pidin kaikkia yli kolmekymppisiä vanhoina känttyinä. Vaikka Erikillä oli takanaan jo kolmekymmentäneljä kesää, se oli nyt sivuseikka. Erik piti saunomisesta, hyvästä ruuasta ja teknosta kuten minäkin. Illan myötä löysimme monia muitakin meitä yhdistäviä asioita. Kaljan voimalla kikattelevat matkatoverini lakkasivat olemasta. Kun kapakka pisti hanat kiinni, olin valmis seuraamaan Erikiä tämän kotiin. Se todella oli rakkautta ensi silmäyksellä... äläkä nyt taas ala irvailla, ettei sokea voi niin sanoa. Kyllä minä kuule itse tiedän, mitä ilmauksia voin käyttää. Sinulla on todella ärsyttävä tapa vääntää sanomistani asioista vitsejä ja nauraa paskaisesti päälle. Teet niin, vaikka olen toisinaan ollut itku silmässä. Saisit kyllä luvan... noniin, eksyin taas asiasta, vaikka sinun onkin jo korkea aika tietää, miksi en ole viitsinyt puhua kanssasi. Minä siis vietin ihanan, kuuman yön Erikin luona. Muut tytöt painelivat retkeilymajalle nukkumaan. Näin heidät vasta seuraavana iltana kiinalaisessa ravintolassa, pitihän sitä toisinaan saada muutakin ravintoa kuin erotiikan eliksiirejä. Sokeakin näki, miten heitä otti päähän. Kun Erik lähti käymään helpotushuoneessa, alkoi äidillisiä neuvoja sadella. Sain kuulla, miten sinisilmäinen ja tyhmänrohkea olen, Erikhän voisi olla vaikka minkälainen naisten silpoja. Jäitä olisi nyt syytä laittaa hattuun, jalkaa jarrupolkimelle ja päläpäläpälä. Palopuheet oli varmasti kirjoitettu paperille valmiiksi, jottei mikään viisas neuvo jäisi antamatta. Annoin tyttöjen paasata itsensä uuvuksiin. Lautasten tyhjettyä he ehdottivat kapakkakierrosta, vain meidän tyttöjen kesken tietenkin. Erik ja minä jätimme heidät viinavirran vietäviksi. Yö oli vielä edellistäkin ihanampi. Aamu tuli kuitenkin pian, niin myös iltapäivä, jona kaikki muuttui. Olimme pienessä kahvilassa, jokaisella edessään muhkea leivos. Erik istui Annan ja minun välissä. Kissoista kaikki alkoi. En ole koskaan voinut sietää kissoja. Ne eivät osaa muuta kuin mouruta, syödä ja tuhota huonekaluja. Erikillä oli suuri kolli, joka kuitenkin onneksi pysytteli minusta kaukana. Anna rakasti kissoja. Hänellä oli niitä kolme, kaikki tietenkin jostain kodittomien eläinten kuolemansellistä viime hetkellä haettuja. Ihailua piti saada keinolla millä hyvänsä... ja sitä Anna sai, nyt myös Erikiltä. "Ai sinullakin on kissa! Voi miten ihanaa! Mikä sen nimi on? Mistä ruuista se tykkää?" Kysymykset sekoittuivat vastauksiin. Kissa sitä ja kissa tätä. Minä lakkasin olemasta. Tilasin kahvin sijaan olutta. Neljän tuopin jälkeen aloin tuntea oloni paremmaksi. Erikin ja Annan keskusteluun, joka nyt käsitteli jalkapalloa, minun oli kuitenkin turha yrittää päästä mukaan. Yöllä kieriskelin retkeilymajan kovassa sängyssä. Pahoinvointi, joka piti minut hereillä, ei johtunut pelkästään viinasta. Kun lopulta nukahdin, näin painajaisia Annasta ja Erikistä. Seuraava päivä meni päässä tuntuvaa jyskytystä ja "myötätunnonilmauksia" kuunnellen. Sitä seuraavana yönä korvissani kaikui Wagnerin häämarssi. Sitä seurasivat toinen toistaan kauniimmat kuvat prinsessahäistä, pitkästä Australian-matkasta ja pienten lasten juoksentelusta suuressa talossa, jossa minun sijastani asui Anna, nainen, jonka kaikista unelmista tuntui tulevan totta sormia napsauttamalla. Yö yön perään kului painajaisten seurassa. Päivät kuljeskelin tyttöjen käsipuolessa ympäri Berliiniä, josta oli kadonnut kaikki viehätys. Ainoa asia, joka jaksoi vielä viehättää oli viina. Anna ei saanut kuulla ainuttakaan varoituksen sanaa, vaikka oli uskaltautunut vieraan miehen asunnolle... päin vastoin, tulisella romanssilla hehkuteltiin, ja minuakin yritettiin saada liittymään huokausten kuoroon. Kun Erik eräänä aamuna osti Annalle parfyymin, jonka olin jo kauan halunnut saada, päätin tehdä asioille jotain.. Vaikka olin vasta parikymppinen, elämääni oli ehtinyt mahtua monenlaista mutkaa. Pitkään jatkuneen unettomuuden takia olivat unilääkkeet tulleet tutuiksi, ja naistenvaivoihin olin jo vuosikausia tarvinnut kovia kipulääkkeitä. Mukanani siis kulki pienoisapteekki. Otin lääkekassin ja lukittauduin vessaan. Minun ei tarvinnut teeskennellä huonovointista. Kaadoin tyhjentyneeseen lääkepurkkiin yrttiviinaa ja murskasin sekaan kasan tabletteja. Purkkia ravistellessani näin sieluni silmin Annan makaamassa Erikin sängyllä, ei kaulailemassa sulhasensa kanssa vaan kuorsaamassa päätään selväksi... ja kun hän heräisi pitkiltä uniltaan, hän saisi viettää ikimuistoisia tunteja vessanpönttöä halaillen. Tipautin seosta kielenkärjelle. 40-prosenttinen viina peitti lääkkeiden kitkerän maun vain vaivoin. Riski kannatti silti ottaa ja toivoa, että kohtalo pelaisi joskus minunkin pussiini. Sen illan vietimme irkkupubissa. Guinnes maistui kaikille, jopa Annalle. Parin kierroksen jälkeen otin puheeksi kissat. Koska aika oli Erikin luona vierähtänyt niin nopeasti, en ollut ehtinyt tutustua hänen kissimirriinsä. Nyt kun matkaamme oli jäljellä vain muutama päivä, näkisin sen söpöläisen mielelläni. Muuta ei tarvittu; olin taas mukana kuvioissa... ainakin hetken.. Seurasin onnesta huokailevaa paria Erikin asunnolle. Kuten olin aavistellut, kuhertelu alkoi heti päästyämme sisään... ja mikäs Erikillä ja Annalla oli kuherrellessa, yleisö kun ei voinut nähdä mitään. Yrttiviinapullo löytyi ruokapöydältä, tasan siitä, minne olin sen jättänyt. Nuoripari oli varmaankin pysytellyt viinilinjalla. Menin kylpyhuoneeseen ja kaadoin lääkkeillä terästämäni viinan pulloon. Olohuoneeseen päästyäni ehdotin pikku naukkuja. Annalla ja Erikillä ei ollut mitään sitä vastaan. Erik haki snapsilasit keittiöstä ja kaatoi ne piripintaan: Annalle yrttiviinaa, muille Kornia. Join omani kerralla. Äänistä päätellen toistenkin lasit tyhjenivät nopeasti. "Tekipäs se hyvää", huokaisin ääneen. Mielessäni rakentelin riimejä tulevan varalle. Anna simahtaisi tuotapikaa. Minulla ja Erikillä olisi aikaa vaikka... "Anna!" Tyhjentynyt snapsilasi lipesi otteestani. Räsähdys hukkui voihkinnan alle. "Sattuu!" Kuului äänekäs tömähdys. "Ambulanssi! Meidän on soitettava..." Ripeät askeleet tömisivät kohti eteistä, jossa puhelin oli. Minä yritin nousta, mutta tuoli ei päästänyt irti otteestaan. Vain parin metrin päässä Erik hengitti yhä vaivalloisemmin. Hänen yrityksensä puhua katkesivat tuskaisiin parkaisuihin. Hänen äänensä muuttui aina vain kimeämmäksi, kunnes käsitin äänen olevan omani. Summeri pirisi. Lattia tärähteli askeleista. Ilma oli sakeanaan äänimassaa, josta erotin vain sanat ANAFYLAKSIA ja ALLERGIA. Lattia pyöri. Joku painoi vesilasin huulilleni. Käsiä laskeutui olkapäälleni. Tunsin nenässäni hedelmäisen parfyymin, joka oli matkan aikana käynyt tutuksi. "Kuollut! Hän on kuollut!" Annan ääni, joka oli aina pulpunnut iloa ja itsevarmuutta oli nyt täynnä tuskaa. "Erik on kuollut." "Miksi?" kuulin kysyväni. "Miksi Erik..." Ehdin viime hetkellä nielaista loput lauseesta veden mukana. "Hän kuoli anafylaktiseen shokkiin." En tunnistanut puhuvaa naista. "Emme tiedä, mikä shokin aiheutti. Hänellä ei tiedetä olevan mitään allergioita." "Hänellä oli syöpä." Annan ääntä tuskin tunnisti. "Hän sai siihen kemoterapiaa ja parani. Siitä on vasta pari viikkoa. Hänen olisi pitänyt olla varovainen viinan kanssa... mutta eihän nyt yksi yrttisnapsi ole mitään..." Minä en tappanut Erikiä. Hänet tappoi lääkkeillä terästetyn yrttiviinan ja syöpälääkkeiden aiheuttama anafylaktinen shokki. En tiennyt Erikin syövästä. Varma olin vain siitä, ettei hän välittänyt yrttiviinasta ja että hän oli ollut rakastumassa naiseen, joka sai maailmalta rakkautta jo tarpeeksi. Tänäkin päivänä maailma hymyilee Annalle. Hän meni pari vuotta sitten naimisiin tunnetun arkkitehdin kanssa ja odottaa ensimmäistä lastaan. Minulle kohtalo suostui hymyilemään vain muutaman päivän. Annan vietyä Erikin minulta vaununi lähti syöksymään alamäkeen, jolle ei loppua näy. Sen verran minulla tosin oli onni matkassa, että kohtalokas yrttiviinapullo särkyi pudotessaan lattialle. Noniin, siinä koko juttu, mitään lisäämättä tai pois jättämättä, kuten hienosti sanotaan. Jos päiväsi siitä paranee niin sen kun lähetät tämän poliisille tai vaikka Facebookiin, se ja sama minulle. Yksi kaino pyyntö minulla kuitenkin on: Jos vielä haluat pitää yhteyttä, ole kiltti äläkä ala puhua kissoista. En voi sietää niitä! Koeta pärjäillä! Terveisin Julia

Jomon päivitetty esittely

Kuka on Jomo? Lue tämä päivitetty tarina niin tiedät... Meinasin jo klikata esiin laatimani virallisen cv:n ja pistää sen tänne, mutta eihän sellaista totista löpinää kukaan lue nukahtamatta, joten kerron ihan sen ihmeellisempiä hienouksia, kuka jomotuksen takana on. Nimi Jomo on lähtöisin oikeasta nimestäni, joka on Jonna Mononen. Aikanaan tuon lempinimi tarttui matkaan, kun teinivuosina sain loistoidean tehdä huonoa musiikkia. Omistin tuolloin halppissyntikan, jolla sen toteuttaminen olikin helppoa. Sitä paskaa tuskin kukaan pystyy kuuntelemaan ilman, että päässä alkaa jomottaa, joten siitä se lähti. Tämän maailman ilmaa tulin pilaamaan 27. heinäkuuta 1978 eli unikeon päivänä. Se muuten onkin aika osuva päivä, olen nimittäin parantumaton aamutorkku ja muutenkin pystyn nukkumaan melkeinpä koska tahansa, kunhan vaan olen vaaka-asennossa. Perusluonteeltani olen jääräpää, joka ilmeni jo siitä, etten olisi halunnut syntyä. Kätilö sitten lopulta suivaantui ja repi minut pihalle niin, että hiustukkoja jäi käteen. Syksyllä vanhempani panivvat merkille, etten seuraa katseellani mitään. Huusin kuin syötävä siihen asti, kun kuulin jonkun puhuvan tai tunsin kosketuksen. Elämäni ensimmäisestä vuodesta vietinkin paljon niin Lappeenrannan kuin Hesankin sairaaloissa, joissa minua tökittiin ja kuvattiin, jotta häiriön syy saataisiin selville. Vanhemmilleni sitten todettiin, että kaikki on kunnossa paitsi ettei tämä teidän lapsenne näe. Shokkihan se tietysti oli, mutta koska mulla on huippuvanhemmat - heistä ehkä joskus lisää - elämäni lähti rullaamaan siinä missä normaalisti näkevilläkin. Valoa pystyn kyllä erottamaan, ts. jos vaikka menen pimeään kylppäriin, laitan valot palamaan, se kun on miellyttävämpää. Mun näkymättömyydestä ehkä myöhemmin lisää, nyt tärkeämpiä ja törkeämpiä yksityiskohtia. Koulut kävin Imatralla, ennen abivuotta vietin vaihtarivuoden Saksassa. Vuosi oli aika karmea koettelemus monin tavoin, nätisti sanoen meni aika lailla perseelleen. Se hyöty siitä oli, että kasvoin siellä jotakuinkin aikuiseksi. Hankin valkolakin - tai iskä sen maksoi - ja lähdin Savonlinnaan lukemaan kääntäjäksi. Saksan kielen opettelin ennen vaihtarivuotta, koska kyseinen maa alkoi imeä mua ilman mitään järkevää syytä puoleensa syksyllä 1992, ja vaihtarijärjestö vaati ko. kielen arvosanoja. Saksa-maniastani myöhemmin, Saksa kun on mun elämässä isossa osassa. Opiskelut veivät kymmenen vuotta, kun aina toisinaan piti käydä leikkauspöydällä ja terveys muutenkin oli vähän niin ja näin. Terveenä ollessani painoin menemään täysillä, tosin enemmän keskityin yliopiston ulkopuoliseen elämään ja kaikenlaiseen järjestöhäsellykseen. Kaiken lisäksi mun apuvälineet, joilla tietokonetta käytän, meni tämän tästä paskaksi, joten sekin vaikeutti tilannetta. Gradukin sit piti tehdä. Siihen menikin vaatimattomat kolme vuotta, joskin välillä oli sellasia vuoden taukoja. Tieteellistä paskaahan ko. eepoksesta tuli, vaikka aihe sinäänsä ihan kiinnostava: Suomalaisten ja saksalaisten nettikauppojen käytettävyydestä sokean kannalta. Parhaat jutut kirjoitin toinen käsi sipsipussissa ja siideritölkki vieressä, silloin luovuus oli suorastaan huipussaan, kielioppivirheiden ja asiasisällön hajanaisuuden kustannuksella tosin. Kun opintouudistus sitten painoi päälle ja graduun tuli eräänlainen deadline - muuten olisi joutunut tekemään jotain lisäopintoja - pakko oli pistää pökköä pesään, valmistujaisjuhlia olisi kiva viettää ja lahjoja saada. Joten huippuhyvällä b:n arvosanalla sain homman pakettiin ja pääsin juhlimaan. Erinäisten kiemuroiden kautta päädyin lopulta Kouvolaan, jossa vaikutin peräti yhden vuoden ajan. (Ekana kouvolalaispäivänä muuten jouduin ambulanssilla sairaalaan julmettujen vatsakipujen takia, joten hyvä alku sinänsä.) Matkustelin sitten ympäri Saksaa kirjekavereitani tapaamassa. Eräällä reissulla loppuivat puhtaat vaatteet, ja kun muistin, että berliiniläisellä kirjekaverillani Christianilla on pyykkikone niin Facebookin kautta hänelle anelua, jotta voisinko tulla pesemään pyykkiäni hänen luokseen. Sehän sopi, ja kun pyykkikone pesi ja linkosi, me huomasimme, että tässä on muutakin kuin kirjekaveruutta... Kolmea kuukautta myöhemmin muuttoauto haki maallisen omaisuuteni Kouvolasta ja kiikutti sen Berliiniin, jossa asuimme parisen vuotta. Kävin töissä Nocti Vagus -nimisessä, pimeässä ravintolassa, jossa siis on pilkkopimeää eivätkä asiakkaat näe yhtikäs mitään. Vessassa ja keittiössä kyllä sentään paloivat valot. Homma tyssäsi mm. siihen, että selkäni sanoi sopimuksensa irti. Jouduin isoon selkäleikkaukseen, josta ehkä myöhemmin lisää. Keväällä 2013 teimme kultsun kanssa radikaalin ratkaisun: Vuokrasimme asuntomme ja läksimme puoleksi vuodeksi maatiloille vapaaehtoistöihin. Olimme kahdella saksalaisella ja kahdella italialaisella tilalla. Meitsikin oppi lypsämään lehmiä ja vuohia käsin, ja pakko sanoa, että vieläkin ikävöin niitä aikoja. Kun siippa teki etupäässä remonttihommia, minä harjasin ja putsasin lehmiä, irrotin niiltä punkkeja ja lypsin. Italialaisella tilalla ruokin kanoja ja vein niiden munia kauppaan. Tuolloin aloitin myös esikoistrillerini Hiljaa pimeässä ykkösversion kirjoittamisen. Koska Etelä-Saksa viehätti meitä, päätimme jättää Berliinin pölyt taaksemme ja muutimme tänne Bad Säckingeniin Sveitsin rajan tuntumaan. Täällä olemme asustelleet tammikuusta 2014 asti. Perheeseemme kuuluu pölypunkkien ja villakoirien lisäksi ihan oikea koira, 7-vuotias labradorinnoutaja Ike ja noin 7-vuotias kisu Toivo. Sain marraskuussa Nordbooksilta myönteisen kustannuspäätöksen ja rustasimmekin samantien kustannussopimuksen. Kakkosversio trilleristä Hiljaa pimeässä, edeltäjäänsä selvästi realistisempi ja raaempi kustantajan pyynnöstä, lähti luettavaksi nimipäivänäni 21.7. Arvioitu julkaisupäivä on 30.10. Lisää kirjasta tuonnempana, tämän kun piti olla lyhyt esittely. Harrastuksiini sitten. Niitä on monenlaisia: Housuja tulee kulutettua, ts. istuksin paljon tietokoneen ääressä, tämä härveli kun on mulle todella korvaamaton. Luen valtavat määrät, yleensä useita kirjoja viikossa, kirjatkin ovat tietokoneella. Olen kavereille sanonut, että jos kirjassa ei murhata ketään, jätän sen lukematta, ja aika lähellä totuutta se onkin. Trillerit, etenkin psykosellaiset, ovat aivan mahtavia. Dekkaritkin kuuluvat lemppareihin. Scifi on mun aivoille liian monimutkaista ja abstraktia, yliluonnollisia aineksia sisältävistä kirjoista oikeastaan vain Stephen King ja Dean Koontz kelpaavat. Rakkauskirjat ovat yäk, mieluummin itse teen ihmisiä onnettomiksi kuin luen, miten muut sitä tekevät, ja se, missä asennossa kukin on sängyssä, ei kiinnosta mua pätkääkään. Hyvät tietokirjat, ennen muuta kaikkeen lääketieteelliseen ja terveyteen liittyen sekä kirjat toisesta maailmansodasta, etenkin Saksan osalta, kiinnostavat tosi paljon. Tästäkin ehkä myöhemmin lisää... Niin ja tehtäköön selväksi, että natsi en ole, vaikka Saksa-friikki henkeen ja vereen olenkin ja vaikka ko. juoruja minusta toisinaan leviääkin. Mun vertaaminen niihin öykkäreihin on varma tapa saada minusta vihollinen. Lempparikirjailijoitani ovat mm. Ilkka Remes, Taavi Soininvaara, Michael Palmer, Desmond Bagley, Clive Cussler, Alistair Macclean, Seppo Jokinen, Outi Pakkanen, Stephen King ja Juha Vuorinen. Musiikki on jo lapsesta asti ollut todella tärkeä osa elämääni, kuulemma melkein heti kävelemään opittuani olin hakeutunut pianon ääreen. Vanhemmat ruokkivat musikaalisuuttani, lastenlaulujen lisäksi mulla kuuntelutettiin paljon klassista musaa, ja 3-vuotiaana aloitin viulukoulun. Mulla todettiin ns. absoluuttinen sävelkorva, ts. jos joku laulaa jonkin nuotin, voin sanoa, onko se a, b, c tai jokin muu. Tästä on ollut tosi paljon apua myöhemmän kuoroharrastuksen parissa, samoin omien biisien teko onnistuu helpommin. Pianoakin tuli soitettua paljonkin ja otin muutaman vuoden tuntejakin. Nyt vaan kun ei - naapureiden onneksi - ole kotona pianoa, taito on ruostunut ja pahasti onkin. Laulamisesta tykkään sen sijaan. Kuulemma mulla on ihan nätti ääni... joskin kerran, kun Savonlinnassa treenasin Mozartin Requiemea (anteeksi mahd. väärä kirjoitusasu), huomasin lopetettuani, että naapuri oli pistänyt sterkat lujalle. Ruuanlaitto on kivaa sekin, mikä kyllä näkyy mun ulkoisessa olemuksessa, en siis todellakaan ole sitä länsimaista hoikkaa ihannemallia. Exäni, jonka kanssa olin 4,5 vuotta, lihoi tuona aikana useamman kilon, minkä osin katson ruuanlaittotaidon ansioksi. Yläasteella otin köksää neljä tuntia valinnaiseksi, ja lukioaikana tuli suoritettua joitain kursseja ravintolakoulussa. Koiruuden kanssa tulee tietenkin lenkkeiltyä ja spinningiä harrastettua vasta hankitulla spinning-pyörällä. muuten ei urheilu oikein iske. Sitä tuli aikanaan harrastettua hivenen liikaa, mistä myöhemmin lisää. Kavereiden tapaaminen, joko virtuaalisesti tai livenä, on korvaamattoman tärkeää. Ystäviä ei ole koskaan liikaa, ja jotenkin olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Olenkin Facebook- ja Twitter-addikti, siellä tulee pyörittyä päivittäin... eli ei elämää ilman nettiä ja kännykkää. Mä en tosin ole puhelu- vaan tekstariterroristi. Järjestöhommia on myös tullut tehtyä. Yliopistoaikana tuli oltua yo-kunnan hallituksessa vuosikaudet samoin kuin kaikenlaisissa muissa johtokunnissa ja järjestöissä. Punainen Risti ja eläinsuojelutyö ovat myös lähellä sydäntä. Myös tukihenkilötoimintaa olen harrastanut, siitä myöhemmin. Nyt joku varmaan ihmettelee, miten mun aika tähän kaikkeen riittää. No ei se riitäkään, vuorokaudessa on liian vähän tunteja, joskus kun sitä valitettavasti pitää syödä ja nukkuakin. Ai niin, monen mielestä erikoisin harrastukseni jäi vielä mainitsematta: Mä nimittäin keräilen hajuvesiä, olen keräillyt jo parikymmentä vuotta. Tuoksuja on tällä hetkellä noin 900, ja aina niitä haalin lisää. Sanomattakin selvää, että niitä myös käytän. Muutenkin tuoksut ovat mulle todella tärkeitä, ja näin ollen esim. shampoon, ihovoiteiden ja kodinkemikaalien valinnassakin tuoksut ratkaisevat. Pidän voimakkaista, lämpimistä ja intensiivisistä hajuvesista, lemppareitani ovat mm. Amor Amor (Cacharel), Hot Couture (Givenchy), Organza (Givenchy), Magie Noire (Lancòme), Poison ja Midnight Poison (Dior), Crystal Noir (Versace), L'eau Premier ja Chance (Chanel), Paris ja Cinema (Yves Saint Laurent), Red Door (Arden), Loulou (Cacharel), Deep Red (Boss), Pour Femme (lacoste), Euforia (Calvin Klein) Code (Armani), Hypnose (Lancome), Trouble (Boucheron) ja Yria (Yves Rocher). Myös kevyempää osastoa käytän, ja onhan tuossa kyllä valinnanvaraakin. :) (Niin ja anteeksi panovihreet, niiltä ei voi välttyä eikä varsinkaan, koska en pysty pulloista lunttaamaan enkä jaksa googlata.) Enkä jaksa nyt kirjoittaakaan enempää, pakko saada kokista... joo, olen todella riippuvainen kolajuomista, parikin päivää ilman aiheuttaa jomotusta päässä. Se on byebye!