Avaa silmäsi maailma!

Läksin opaskoirani Iken kanssa ostoksille hakemaan kullalleni tartar-lihaa, sämpylöitä, kananmunia ja mitä muuta sitä nyt jääkaappi oli vailla. Puikkelehtiessani hyllyjen läpi kohti lihatiskiä kuulin takaani kahden miehen mutisevan keskenään. Toinen sanoi: Sokea yksinään kaupassa! Tällaista ei juuri näe Saksassa. Ostin lihan, hain kananmunat ja muut tykötarpeet ja menin kassalle. Maksettuani minua pakkaamaan auttanut myyjä kysyi, koska minua tullaan hakemaan. Siis hakemaan? What the f... Uskokaa tai älkää, mutta tätä kysytään minulta vähänväliä, kun Saksassa olen pakannut ostokseni. Muutenkin ihmetellään sitä, miten yksin sokeana käyn ostoksilla ja hoidan asioitani. Onhan toki hienoa saada kehuja, mutta ennen muuta tämä saa minut surulliseksi. Miksi oletetaan, että aikuista ihmistä tullaan hakemaan kaupasta kotiin? Miksi oletetaan, ettei aikuinen ihminen osaa naputella pankkikortin tunnuslukua tai kertoa itse, mitä hän haluaa. No, tietenkin siksi, että hän on sokea! Valtaosa niistä sokoista, joita täällä Saksassa olen tavannut, ovat heille annettuun rooliin tyytyväisiä. Olenkin kuullut usein kommentteja tyyliin "On se vaan ihanaa ripustautua aviomieheen." Kun totean, että minun mussukkani ei ole palvelijani, autonkuljettajani eikä avustajani, saan kuulla, että "tyttö tyttö, kyllä se mies on siinä sinua varten, hyvinä ja pahoina päivinä, myötä- ja vastoinkäymisissä." Sokkotapaamisissa sokot soittelevatkin lopuksi puolisoilleen ja tuttavilleen kuin taksikeskukseen, että nyt voi tulla hakemaan. Eräs minulle tuntematon, sokea nainen soitti minulle ja kysyi, josko avomieheni voisi viedä hänet ja minut Rheinin rannalle, jotta meidän opaskoiramme voisivat leikkiä. Nykyään tekniikka on pidemmällä kuin koskaan. Netin ja apuvälineiden ansiosta tiedonsaanti on sokeille helppoa. Sokoissa olisi valtavasti aivopotentiaalia vaativiinkin, ajatustyötä vaativiin ammatteihin... Mutta sen sijaan meitä ollaan runnomassa lokeroon, jonne omaiset säännöllisesti heittävät ruokaa. Suomessa sokkojen asiat ovat hyvin verrattuna Saksaan ja valtaosaan hyvinvointimaista. Saksassa ja valtaosassa muista maista lapset lähetetään automaattisesti näkövammaisten kouluihin, joissa opetuksen taso ja sosiokulttuuri on mitä on. Sokkolapset viettävät aikaa vain omiensa parissa ja lössiytyvät. Työelämässä olemme ei-toivottuja, vaikka meillä hyvät paperit olisikin. Vallalla on "pappa betalar" -ajattelu, eli omaisten ja yhteiskunnan odotetaan huolehtivatn vammaisesta. Sen olen saanut kokea erittäin omakohtaisesti viranomaisten ym. asenteissa. Henkilökohtaisesta avustajasta, näkövammaisten kirjastosta, tiedonsaantipalvelui­sta tai kuljetuspalvelusta saa vain haaveilla. Itsenäistä liikkumista pidetään usein ihmeenä. Samoin reaktio romaanin julkaisemiseen on Saksassa ollut melkeinpä aina tämä: "Mitä? Siis sinä olet SOKEA ja julkaiset romaanin? Eihän se voi olla totta!" Voisin kertoa kauhutarinoita loputtomiin, mutta olkoon toistaiseksi. Kun minulta kysytään, miksi haluan kirjailijaksi, on tietenkin päälimmäisenä syynä halu kertoa tarinoita. Toinen syy on se, että haluaisin kirjoittamalla herätellä ihmisiä huomaamaan, että meistä sokoista on muuksikin kuin omaisten ja yhteiskunnan eläteiksi. Haluaisin herätellä sokkoja, jotka on murjottu avuttomuuden muottiin huomaamaan, että muitakin vaihtoehtoja on. Jos maan korvesta tullut pikkukylän tyttö pystyy itsenäiseen elämään ja kirjoittamaan kirjoja, kyllä pystyvät muutkin. Tämä nyt oli äskeisen kauppareissun liikkeelle sysäämää tajunnanvirtaa, joka oli pakko saada osaksi netin bittipuroa. Nyt tekemään rakkaalle kultamussukalleni, EI siis avustajalleni, tartaria. See you later!