Kissa vieköön - rikosnovelli

Blogin henkiinpuhaltamisen kunniaksi tässä teille pieni rikosnovelli vuosien takaa. Kaikki tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä eivätkä mielipiteet ole omiani! Kissa vieköön Täällä sitä taas istutaan kotona tietokoneen ääressä. Rööki palaa, suomalainen salmiakkiviina nousee päähän ja pöytä täyttyy karkkipapereista. Jälleen kerran kuvaruutu vilisee tarinoita siitä, miten hyvin tuttavillani menee ja mitä kivaa he ovat puuhanneet. Minulle sen sijaan ei tapahdu koskaan mitään. Nykyään minulla tuskin on edes kavereita, poikaystävästä puhumattakaan. En edes käy missään. Valkoinen keppini, jonka piti auttaa minua valloittamaan maailmaa, painaa liikaa. Ruuat ja kaiken muunkin tilaan netistä, jottei kotoa tarvitse lähteä minnekään. Olen siis juuri sitä mitä meidän sokeiden otaksutaan olevan: avuton, säälittävä ja laiska. …Niin laiska tosiaan! En ole saanut edes sinulle kirjoitettua, vaikka eipä minulla mitään kirjoitettavaa ole ollutkaan. Säästä ja politiikasta puhuminen ei ole se minun juttuni. Mielessä olet kyllä ollut usein. Sinun lisäksesi sinne ovat mahtuneet vain tuttavat, jotka toinen toisensa perään menevät naimisiin, saavat lapsia ja matkustelevat ympäri maailmaa. ...kuten nyt esimerkiksi Christina, jonka sinäkin olet pari kertaa tavannut. Se nainen on jatkuvasti menossa! Hänen Facebook-sivulleen ilmestyy tämän tästä tarinoita Wienistä, Helsingistä, Lontoosta ja missä hän nyt milloinkin on nauttimassa elämästään, johon tietenkin kuuluu myös komea mies. Christinalle sokeus ei ole ollut esteenä. Myönnetään, olen kateellinen. Mittarissa on kohta neljäkymmentä vuotta, mutta miestä tai omia lapsia ei näy ei kuulu. Elämääni kuuluvat vain tietokone, jääkaappi, 130 kiloani ja salaisuus. Kyllä, usko tai älä, myös minunlaisellani reppanalla voi olla salaisuuksia. Olen päissäni, ja kun krapula huomenna iskee, iskee todennäköisesti myös katumus. Siitä huolimatta aion nyt vihdoin kertoa, mitä Berliinissä kesällä 1995 tapahtui. Siihen aikaan olin täynnä energiaa ja elämäniloa. Et varmasti olisi tunnistanut minua, jos olisimme tuolloin tutustuneet. Tätä täysinäisten tuhkakuppien ja tyhjien olutpullojen keskellä kyyköttävää surkimusta ei ollut olemassa. Oli vain nuori ja pirtsakka tyttönen, joka halusi päästä kokemaan jotain jännää. Kun Anna sitten ehdotti, että lähtisimme tyttöporukassa kolmeksi viikoksi Berliiniin ja onnistui hankkimaan halvat lennot, olin tuskin pysyä nahoissani. Nukuimme nuhjuisessa retkeilymajassa, vaikkakaan nukkumisesta tuskin voi puhua. Olimme koko ajan liikenteessä. Shoppailimme suurissa tavarataloissa, joista kotikaupungissamme voi vain uneksia. Päivisin istuimme terasseilla, iltaisin säntäsimme kapakasta kapakkaan. Olutta tuli lipiteltyä litroittain. Anna tosin siemaili “sivistyneesti”vain laatuviinejä ja yömyssyksi yrttiviinaa... Mutta joo, sinua varmasti kiinnostaa muukin kuin se, mitä kulauttelimme kurkusta alas, joten asiaan. Yhtenä iltana pöytäämme tuli mies, joka, toisin kuin muut seuraamme änkeytyneet urhot, vaikutti sympaattiselta. Hänen äänensä oli miellyttävän matala, ja hänen partavetensä toi mieleen havumetsän. Kun tytöt kertoivat hänen olevan pitkä, tummahiuksinen ja ruskeasilmäinen, olin myytyä mimmiä. Tuohon aikaan pidin kaikkia yli kolmekymppisiä vanhoina känttyinä. Vaikka Erikillä oli takanaan jo kolmekymmentäneljä kesää, se oli nyt sivuseikka. Erik piti saunomisesta, hyvästä ruuasta ja teknosta kuten minäkin. Illan myötä löysimme monia muitakin meitä yhdistäviä asioita. Kaljan voimalla kikattelevat matkatoverini lakkasivat olemasta. Kun kapakka pisti hanat kiinni, olin valmis seuraamaan Erikiä tämän kotiin. Se todella oli rakkautta ensi silmäyksellä... äläkä nyt taas ala irvailla, ettei sokea voi niin sanoa. Kyllä minä kuule itse tiedän, mitä ilmauksia voin käyttää. Sinulla on todella ärsyttävä tapa vääntää sanomistani asioista vitsejä ja nauraa paskaisesti päälle. Teet niin, vaikka olen toisinaan ollut itku silmässä. Saisit kyllä luvan... noniin, eksyin taas asiasta, vaikka sinun onkin jo korkea aika tietää, miksi en ole viitsinyt puhua kanssasi. Minä siis vietin ihanan, kuuman yön Erikin luona. Muut tytöt painelivat retkeilymajalle nukkumaan. Näin heidät vasta seuraavana iltana kiinalaisessa ravintolassa, pitihän sitä toisinaan saada muutakin ravintoa kuin erotiikan eliksiirejä. Sokeakin näki, miten heitä otti päähän. Kun Erik lähti käymään helpotushuoneessa, alkoi äidillisiä neuvoja sadella. Sain kuulla, miten sinisilmäinen ja tyhmänrohkea olen, Erikhän voisi olla vaikka minkälainen naisten silpoja. Jäitä olisi nyt syytä laittaa hattuun, jalkaa jarrupolkimelle ja päläpäläpälä. Palopuheet oli varmasti kirjoitettu paperille valmiiksi, jottei mikään viisas neuvo jäisi antamatta. Annoin tyttöjen paasata itsensä uuvuksiin. Lautasten tyhjettyä he ehdottivat kapakkakierrosta, vain meidän tyttöjen kesken tietenkin. Erik ja minä jätimme heidät viinavirran vietäviksi. Yö oli vielä edellistäkin ihanampi. Aamu tuli kuitenkin pian, niin myös iltapäivä, jona kaikki muuttui. Olimme pienessä kahvilassa, jokaisella edessään muhkea leivos. Erik istui Annan ja minun välissä. Kissoista kaikki alkoi. En ole koskaan voinut sietää kissoja. Ne eivät osaa muuta kuin mouruta, syödä ja tuhota huonekaluja. Erikillä oli suuri kolli, joka kuitenkin onneksi pysytteli minusta kaukana. Anna rakasti kissoja. Hänellä oli niitä kolme, kaikki tietenkin jostain kodittomien eläinten kuolemansellistä viime hetkellä haettuja. Ihailua piti saada keinolla millä hyvänsä... ja sitä Anna sai, nyt myös Erikiltä. "Ai sinullakin on kissa! Voi miten ihanaa! Mikä sen nimi on? Mistä ruuista se tykkää?" Kysymykset sekoittuivat vastauksiin. Kissa sitä ja kissa tätä. Minä lakkasin olemasta. Tilasin kahvin sijaan olutta. Neljän tuopin jälkeen aloin tuntea oloni paremmaksi. Erikin ja Annan keskusteluun, joka nyt käsitteli jalkapalloa, minun oli kuitenkin turha yrittää päästä mukaan. Yöllä kieriskelin retkeilymajan kovassa sängyssä. Pahoinvointi, joka piti minut hereillä, ei johtunut pelkästään viinasta. Kun lopulta nukahdin, näin painajaisia Annasta ja Erikistä. Seuraava päivä meni päässä tuntuvaa jyskytystä ja "myötätunnonilmauksia" kuunnellen. Sitä seuraavana yönä korvissani kaikui Wagnerin häämarssi. Sitä seurasivat toinen toistaan kauniimmat kuvat prinsessahäistä, pitkästä Australian-matkasta ja pienten lasten juoksentelusta suuressa talossa, jossa minun sijastani asui Anna, nainen, jonka kaikista unelmista tuntui tulevan totta sormia napsauttamalla. Yö yön perään kului painajaisten seurassa. Päivät kuljeskelin tyttöjen käsipuolessa ympäri Berliiniä, josta oli kadonnut kaikki viehätys. Ainoa asia, joka jaksoi vielä viehättää oli viina. Anna ei saanut kuulla ainuttakaan varoituksen sanaa, vaikka oli uskaltautunut vieraan miehen asunnolle... päin vastoin, tulisella romanssilla hehkuteltiin, ja minuakin yritettiin saada liittymään huokausten kuoroon. Kun Erik eräänä aamuna osti Annalle parfyymin, jonka olin jo kauan halunnut saada, päätin tehdä asioille jotain.. Vaikka olin vasta parikymppinen, elämääni oli ehtinyt mahtua monenlaista mutkaa. Pitkään jatkuneen unettomuuden takia olivat unilääkkeet tulleet tutuiksi, ja naistenvaivoihin olin jo vuosikausia tarvinnut kovia kipulääkkeitä. Mukanani siis kulki pienoisapteekki. Otin lääkekassin ja lukittauduin vessaan. Minun ei tarvinnut teeskennellä huonovointista. Kaadoin tyhjentyneeseen lääkepurkkiin yrttiviinaa ja murskasin sekaan kasan tabletteja. Purkkia ravistellessani näin sieluni silmin Annan makaamassa Erikin sängyllä, ei kaulailemassa sulhasensa kanssa vaan kuorsaamassa päätään selväksi... ja kun hän heräisi pitkiltä uniltaan, hän saisi viettää ikimuistoisia tunteja vessanpönttöä halaillen. Tipautin seosta kielenkärjelle. 40-prosenttinen viina peitti lääkkeiden kitkerän maun vain vaivoin. Riski kannatti silti ottaa ja toivoa, että kohtalo pelaisi joskus minunkin pussiini. Sen illan vietimme irkkupubissa. Guinnes maistui kaikille, jopa Annalle. Parin kierroksen jälkeen otin puheeksi kissat. Koska aika oli Erikin luona vierähtänyt niin nopeasti, en ollut ehtinyt tutustua hänen kissimirriinsä. Nyt kun matkaamme oli jäljellä vain muutama päivä, näkisin sen söpöläisen mielelläni. Muuta ei tarvittu; olin taas mukana kuvioissa... ainakin hetken.. Seurasin onnesta huokailevaa paria Erikin asunnolle. Kuten olin aavistellut, kuhertelu alkoi heti päästyämme sisään... ja mikäs Erikillä ja Annalla oli kuherrellessa, yleisö kun ei voinut nähdä mitään. Yrttiviinapullo löytyi ruokapöydältä, tasan siitä, minne olin sen jättänyt. Nuoripari oli varmaankin pysytellyt viinilinjalla. Menin kylpyhuoneeseen ja kaadoin lääkkeillä terästämäni viinan pulloon. Olohuoneeseen päästyäni ehdotin pikku naukkuja. Annalla ja Erikillä ei ollut mitään sitä vastaan. Erik haki snapsilasit keittiöstä ja kaatoi ne piripintaan: Annalle yrttiviinaa, muille Kornia. Join omani kerralla. Äänistä päätellen toistenkin lasit tyhjenivät nopeasti. "Tekipäs se hyvää", huokaisin ääneen. Mielessäni rakentelin riimejä tulevan varalle. Anna simahtaisi tuotapikaa. Minulla ja Erikillä olisi aikaa vaikka... "Anna!" Tyhjentynyt snapsilasi lipesi otteestani. Räsähdys hukkui voihkinnan alle. "Sattuu!" Kuului äänekäs tömähdys. "Ambulanssi! Meidän on soitettava..." Ripeät askeleet tömisivät kohti eteistä, jossa puhelin oli. Minä yritin nousta, mutta tuoli ei päästänyt irti otteestaan. Vain parin metrin päässä Erik hengitti yhä vaivalloisemmin. Hänen yrityksensä puhua katkesivat tuskaisiin parkaisuihin. Hänen äänensä muuttui aina vain kimeämmäksi, kunnes käsitin äänen olevan omani. Summeri pirisi. Lattia tärähteli askeleista. Ilma oli sakeanaan äänimassaa, josta erotin vain sanat ANAFYLAKSIA ja ALLERGIA. Lattia pyöri. Joku painoi vesilasin huulilleni. Käsiä laskeutui olkapäälleni. Tunsin nenässäni hedelmäisen parfyymin, joka oli matkan aikana käynyt tutuksi. "Kuollut! Hän on kuollut!" Annan ääni, joka oli aina pulpunnut iloa ja itsevarmuutta oli nyt täynnä tuskaa. "Erik on kuollut." "Miksi?" kuulin kysyväni. "Miksi Erik..." Ehdin viime hetkellä nielaista loput lauseesta veden mukana. "Hän kuoli anafylaktiseen shokkiin." En tunnistanut puhuvaa naista. "Emme tiedä, mikä shokin aiheutti. Hänellä ei tiedetä olevan mitään allergioita." "Hänellä oli syöpä." Annan ääntä tuskin tunnisti. "Hän sai siihen kemoterapiaa ja parani. Siitä on vasta pari viikkoa. Hänen olisi pitänyt olla varovainen viinan kanssa... mutta eihän nyt yksi yrttisnapsi ole mitään..." Minä en tappanut Erikiä. Hänet tappoi lääkkeillä terästetyn yrttiviinan ja syöpälääkkeiden aiheuttama anafylaktinen shokki. En tiennyt Erikin syövästä. Varma olin vain siitä, ettei hän välittänyt yrttiviinasta ja että hän oli ollut rakastumassa naiseen, joka sai maailmalta rakkautta jo tarpeeksi. Tänäkin päivänä maailma hymyilee Annalle. Hän meni pari vuotta sitten naimisiin tunnetun arkkitehdin kanssa ja odottaa ensimmäistä lastaan. Minulle kohtalo suostui hymyilemään vain muutaman päivän. Annan vietyä Erikin minulta vaununi lähti syöksymään alamäkeen, jolle ei loppua näy. Sen verran minulla tosin oli onni matkassa, että kohtalokas yrttiviinapullo särkyi pudotessaan lattialle. Noniin, siinä koko juttu, mitään lisäämättä tai pois jättämättä, kuten hienosti sanotaan. Jos päiväsi siitä paranee niin sen kun lähetät tämän poliisille tai vaikka Facebookiin, se ja sama minulle. Yksi kaino pyyntö minulla kuitenkin on: Jos vielä haluat pitää yhteyttä, ole kiltti äläkä ala puhua kissoista. En voi sietää niitä! Koeta pärjäillä! Terveisin Julia