Taas on natkutettava näkövammaisten asemasta, tai oikeastaan näkövammaisten asemasta, jota ei edes ole.
Yhä useampi syyllistyy liialliseen ajattelemiseen ja yrittää sillä tavalla asettua sokon pään sisälle. Kerronpa pari esimerkkiä.
Olin eilen lääkärissä uniapnean takia. Minun oli määrä nukkua yö kytkettynä pienoistietokoneeseen, joka mittasi röhinöitäni ja liikkeitäni yön aikana.
Menin lääkäriin puoleltapäivin, nukkumaan puoleltaöin. Sisar hento valkoinen alkoi kiinnittää koneen piuhoja paikoilleen. Siinä oli vyötäröremmiä, rintaremmiä ja nenäremmiä, jonka päässä oli sieraimiin työntyvät töpselit.
Kysyin, miksi laite on pistettävä kiinni jo nyt, kun se alkaisi mitata untani vasta puoliltaöin. Vastaus kuului: Ethän sinä sitä itse paikoilleen saa.
Totesin, että onhan minulla tuo siippa, joka osaa kytkeä monimutkaisempiakin laitteita. No vekotin riisuttiin, ja sisko totesi, että vai niin, ja minä kun ajattelin...
Ehkä hänen mielessään oli pyörinyt toinen, hyvin yleisesti minulle esitettävä kysymys: Voiko hoitajasi laittaa kojeen paikoilleen?
Kun saan jonkin paperilapun, jossa lukee vaikkapa lääkäriaika, kuulen erittäin usein toteamuksen: Hoitajasi voi sitten lukea siitä ajan sinulle.
Yleensä vielä käytetään sanan feminiinimuotoa Betreuerin eli hoitajatar.
Juuri koskaan ei kysytä, onko kotona perheenjäsen tai ystävä, on vain hoitajia tai sitten ei ketään.
Mistä tämä sitten johtuu? No, huonosti ohjelmoitu kone tuottaa roskaa, sehän on tosiasia. Suomalaisiin kouluihin näkövammainen on tervetullut esittelemään vimpaimiaan ja vastailemaan kysymyksiin. Kun sen sijaan olen ollut yhteyksissä saksalaisiin kouluihin, vastauksena on tullut vaikenemista tai toteamus, että meillä katsellaan video näkövammaisista tai jaetaan tietopaketti monisteina.
Kun näkövammaiset lapsetkin käyvät näkövammaisten koulua, he ovat poissa näkevien koululaisten näköpiiristä. Harvassa ovat väkilukuun suhteutettuna ne aikuiset sokot, jotka näkövammaiskouluopetuksesta huolimatta ovat ponnistelleet yliopistoon tai oppineet pärjäämään tavan yhteiskunnassa.
Valmiiksi pureskellut videot ja monisteet ja näkövammaisten eristäminen tuottaa juurikin tällaisia liikaa ajattelevia robotteja tai 5.2.2016 naputtelemassani tekstissä kuvattuja kapitalistilelukauppiaita, jotka kirkkain silmin ovat valmiita valehtelemaan vammaiselle saadakseen romunsa myytyä... jotka tietävät paremmin kuin asiakas itse, mitä asiakas tarvitsee.
Kun lapsella ei ole ketään sokkoa, jolta voisi asioita kysellä, miten hän sitten voisikaan oppia esittämään niitä aikuisenakaan. Helpompaa on järkeillä sen valmiiksi pureksitun tiedon varassa, jota yhteiskunnan suodattimen läpi on hänen korviinsa kantautunut.
Kun koulut eivät sokkoa vieraakseen halua, on yritettävä näkyä toisella tavalla. Yksi keino on tarjota ajanvietettä kaunokirjallisuuden merkeissä. No, kysymys siitä, miten minä sokeana muka olen voinut romaanin kirjoittaa, on esitetty minulle jo useaan kertaan. Mutta tosiaan parempi, että asiaa minulta kysytään kuin että kysyjä kertoo varmana tietona minun sanelevan tekstini näkevälle hoitajalleni, joka sitten kirjoittaa sen tietokoneelle. (Minun todellakin oletetaan lukevan ja kirjoittavan hoitajan kanssa, vaikka nykytekniikka on huikean pitkällä.)
Oikeastaan tämä tarina olisi pitänyt kirjoittaa saksaksi tai englanniksi, sillä suomalaisessa yhteiskunnassa meillä sokoilla on oikeus vastata kysymyksiin ja jakaa tietoa ilman että jokin asiantuntijataho suodattaa ja sensuroi sitä. Tuskin yksi saksankielinen blogikirjoitus mitään kuitenkaan muuttaisi. Tarvitaan järeämpiä toimia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti